24. touko, 2016

Entä jos olisin uhkarohkeasti omanlainen – se varjoisampi CV:ni

Rohkeasti omanlainen. Tästä teemasta kollegani Eeva Pitkänen kirjoitti blogin muutama viikko sitten. Hän oli pohtinut teemaa uuden työtoverimme Hanna Kölhin kanssa.

Ajatukseni lähtivät surraamaan. Työelämän ja johtamisen suuria paineita on samankaltaistuminen. Uusi työntekijä ohjeistetaan talon tavoille: ”Tällä työpaikalla kuuluu toimia näin. Näin täällä puhutaan.” Mikä tarkoittaa: ”Ole niin kuin me muutkin äläkä höntyile. Silloin pärjäät täällä.”

Johtaja harjaantuu jo nuorena käyttämään johtajakieltä, joka vilisee oppikirjojen ja konsulttien jargonia. Tunteita ei paljasteta. Pokka pitää. Smokissa ei puhuta mokista.

Aloin miettiä itseäni. Millainen oikeastaan olen? Hyvistä puolistani ja onnistumisistani osaan puhua hulppeasti, mutta mitä salaisuuksia minulla on? Uskallanko olla sitä mitä olen? Kokonaan. Myös varjoineni.

Nopealla ajatteluprosessilla löysin kymmeniä asioita, jotka ovat osa minua, mutta joita en korosta tai joita peittelen tai joita jopa häpeän. Tai en ainakaan kirjaa CV:heni. Tässä muutama esimerkki, monet listan kevyemmästä päästä:

• Olen pappi ja se on minulle tärkeää, mutta vältän tätä titteliä konsultin ja valmentajan työssäni. On neutraalimpaa sanoa, että olen teologi.
• Lapsena sain remmiä, kun minulla oli tapana pureksia sormiani. Alakoulussa pissasin joskus housuuni. En malttanut välitunnilla mennä koulun haisevaan vessaan enkä enää kellonsoiton jälkeen uskaltanut.
• Lyseon kolmannella tuplasin. Muistan aina lieventää muistuttamalla, että puolet luokastamme tuplasi, se oli koulun tapa.
• Koulutunnit sain parhaiten kulumaan piirtämällä pientä kämmeneen kätkeytyvää lehteä, jossa oli pilakuvia opettajista ja opettajia pilkkaavia vitsejä. Olin aika hyvä keksimään niitä.
• Lukioaikana tuli uskoon porukassa, jossa kuului olla uskossaan ääriehdoton.
• Opiskeluaikana olin taistolaisopiskelijoiden mustalla listalla, jota kutsuimme tappolistaksi. Olin johtohahmoja kristillisessä liikkeessä, joka uskoi, ”ettei riitä, että muutetaan rakenteita – yksilöiden pitää muuttua”. Järkkäsimme mielenosoituksia ja marsseja. Yliopiston rehtorin puhutteluun jouduin kerran.
• Lähes 30-vuotisen urani papillisissa tehtävissä tein Kansan Raamattuseurassa, joka olemassaolonsa alkuvuosina oli edustanut kirkollista marginaalia. Osan tästä ajasta olin amerikkalaisvetoisessa järjestössä, jota monet kirkolliset tahot pitivät pinnallisena jenkkihömppänä.
• Aiheutin skandaalin eroamalla liitostani ja avioitumalla oopperalaulajattaren kanssa.
• Yritykseni ajautui alkuvuosinaan vakavaan maksukriisiin, osin siksi että toimitusjohtajana kiinnitin kaiken huomioni asiakastyöhön. En seurannut tarpeeksi tarkasti taloutemme tilaa, ja luotin sokeasti ulkopuoliseen konsulttiin.
• Isänä olen joissakin asioissa epäonnistunut surkeasti. Mutta tämä on liian arka asia tähän kohtaan.
• Kolme kertaa aloin tehdä väitöskirjaa, kunnes elämäni seuraava vaihe vei huomion muualle. Siis kolme epäonnistumista.
• Nyt olen 71-vuotias ja yhä mukana työelämässä. ”Etkö jo lopettaisi”, jotkut kaverini kyselevät. Tunnen itseni kummajaiseksi, vaikka yhä useammat toimivat kuten minä.
• Olen nopea innostuja. Uskon naiivisti ihmisten hyvyyteen, tyttärieni mielestä liian sinisilmäisesti. Ärsyynnyn, kun tunnistan kähmintää ja epäaitoutta. Välillä olen johtaja ja vaikuttaja, välillä herkästi liikuttuva taiteilija.
• En osaa täysin samaistua mihinkään puolueeseen. Kaikissa näen jotain hyvää plus jotain, joka tuntuu vastenmieliseltä.
• Olen unohtanut tärkeän tapaamisen, missannut sovitun vihkimisen, raivostunut muutaman kerran silmittömästi. Korttini on ollut kuivumassa, auton katsastuksen olen unohtanut ainakin kerran, kotona olen välillä tosi huono kuuntelija.

Tästä kaikesta olen puhunut vain valikoidusti ja peitellysti. Joukoon kuuluu myös paljon sellaista, josta olen ylpeä mutta jota en ole hehkuttanut. Kuten lapsuuteni kokemukset Porin työväentalolla, isoisäni torpparitausta, yliaktiivinen musiikkiharrastukseni.

Olla rohkeasti omanlainen. Miten voisin? Kuka ottaisi minut vakavasti, jos olisin juuri sellainen kuin olen? Entä jos uhkarohkeasti tulisin ulos kaapista ja paljastaisin, että tämmöinen, tämmöinen minä olen? Mitä väki sanoisi?

Näiden vuosien aikana olen jatkuvasti pohtinut kutsumuksen teemaa, aidosti oman tien tunnistamista, uskollisuutta omalle intohimolleen ja missiolleen. Puhunut siitä, kirjoittanut ja ohjannut työpajoja. Perimäni, historiani, voittoni, mutta myös häpeäni, se kaikki on osa minua.

Seuraavaksi ehkä kirjoitan itsekehublogin.

Ps.

Uusi Luova kutsumus -ryhmäcoaching alkaa 26.10.2016.