6. elo, 2016

Miksi en eroa kirkosta? Vai pitäisikö?

Teologian professori Osmo Tiililä erosi kirkosta vuonna 1962 vastalauseena kirkon maallistumiselle. Kirkosta on erottu poliittisista ja uskonnollisista syistä, vastalauseena naisten tai homojen syrjimiselle tai suivaantuneena oman seurakunnan yksittäiseen päätökseen. Myös raha-asiat ovat vaikuttaneet. Useimmat erot ovat tapahtuneet, koska kirkko on lakannut olemasta henkilölle merkittävä.

Olen pappi ja kuulun kirkkoon. Mikä saisi minut tekemään tiililät ja eroamaan kirkosta?

Syy, joka saisi minut eroamaan, on virallisen kirkko-organisaation vieraantuminen rakkaudesta ja ihmisyydestä. Kirkolle on tullut tärkeäksi olla oikeassa, käydä loputtomia keskusteluja sopivaisuuksista ja kontrolloida ihmisten yksityiselämää. Tätä täydentää byrokraattinen koneisto ja neuroottisen pedantti kiinnostus sellaisia asioita kohtaan kuin että onko jokin toimitus vihkimistä, siunaamista, vahvistamista, rukousta vai mitä.

Olin avioeroni myrskynsilmässä. Pappivaimoni kanssa kävimme tapaamassa piispaamme. Tämä oli päätöksestämme surullinen, ja keskustelu kulki ystävällisesti – olimme kaikki kolme vanhoja ystäviä. Lopuksi pyysin häneltä rukousta. Piispa kieltäytyi toteamalla, että ”meidän kirkossamme ei ole rukousta eronneiden puolesta”. Mutisin jotain, että ymmärsin, ja samalla nolotti typerä pyyntöni.

Poistuessamme se iski, tyhjyys ja pettymys. Olin hädässä. Olimme tekemässä jotain, jota ei kuulunut tehdä ja josta sain lapiokaupalla kuraa naamalleni. Seuraavina vuosina olin mies vailla menneisyyttä.

Piispa toimi uskollisena viralleen ja teologiselle näkemykselleen. Minä tunsin sen hylkäämisenä. Halusinko enää tukea tällaista kirkkoa? Kesti kauan, ennen kuin astuin taas yli kirkon kynnyksen.

Moni suomalainen näkee virallisen kirkon mahti-instituutiona, jolle oppi ja säännöt ovat tärkeämpiä kuin ihminen. Minun olisi mahdoton kuvitella Jeesuksesta välittyneen sellaista. Fariseuksia hän moitti, kun he kasasivat ihmisten kannettavaksi raskaita taakkoja. Tavallisille ihmisille, huorille, päähän potkituille ja kiskureille hän antoi ihmisarvon.

Miksi kuitenkin pysyn kirkon jäsenenä?

  1. Kirkon ydinsanoma on armo. En tiedä muuta yhteisöä, joka puhuisi armosta ja anteeksisaamisesta yhtä ehdottomasti kuin kirkko. Organisaatioiden ja työelämän maailmassa armoa ei tunneta. Tai jos tunnetaan, se on vastikkeellista. Kirkon toiminnassa armo on välillä peitossa oppirakennelmien, normien ja valtataistelujen alla. Mutta kadonnut se ei ole.
  2. Kirkon piirissä tehdään työtä hädänalaisten hyväksi, köyhien, maahanmuuttajien, yksinäisten ja syrjäytyneiden. Kirkon diakoniatyö toimii katveissa, jonne yhteiskunnan rakenteet eivät ulotu. Kirkkojen ja kristillisten järjestöjen sielunhoitajat ja vapaaehtoiset ansaitsevat kaiken kunnioituksemme ja tukemme. Niiden lapsi- ja nuorisotyö tekee vaikuttavaa kasvatustyötä. Tahdon olla näiden toimijoiden rinnalla.
  3. Maailmassa on laajalti hengellistä etsintää, josta osa suuntautuu kirkkoihin ja osa muualle. Se on vastareaktio länsimaisen ajattelun mekaanisuudelle ja ihmisyyden unohtamiselle. Uskomusten kirjon keskellä kirkkoni on tasapainottava tekijä, joka ei sorru äärikummallisuuksiin ja joka kykenee käymään dialogia eri kulttuurien sekä myös tieteen kanssa.

Teologian professori Osmo Tiililä tunsi kirkosta eroamisensa jälkeenkin olevansa osa globaalia kristikuntaa. Jumalasta hän ei eronnut. Oman kriisini keskellä uskoni säilyi lepattavana liekkinä. Koin ja koen selviäväni elämässä ilman kirkko-organisaation tukea, ja kirkkokin selviää ilman minua. Mutta koti on koti myös epätäydellisenä. Jotain luovuttamatonta puuttuisi, jos kirkkoa ei olisi.

Ps. Puhun ensisijaisesti Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta, jonka jäsen olen. Mutta samat kysymykset voi tehdä käytännössä kaikille kirkoille, eri tavoilla.

 

Avainsanat: Kirkko, kristinusko, kirkon jäsen, ero kirkosta, kirkko-organisaatio, ihmisyys, teologia

Kuva sivulta papunet.net

Kommentit

Tarmo Ahonen

07.08.2016 21:40

Kirkon ydinsanoma ei ole armo vaan pyhä pelastuksen evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta. Armo irrallaan evankeliumista latistuu halvaksi, voimattomaksi armoksi. Tämä on tosiasia, ei mielipide.

Tapio Aaltonen

08.08.2016 05:52

Kirkon julistus armosta ankkuroituu evankeliumiin. Se ei tosiaankaan ole lepsua tunteilua.

Moimoi5

07.08.2016 17:27

Opettiko alkuseurakunta, että haureutta sai vapaasti harjoittaa? Entä kannustiko se siihen? Nuhdeltiinko siitä?

Tarmo Ahonen

08.08.2016 10:24

Jos ja kun kirkko on Kristuksen ruumis, voiko siitä erota ja säilyä Kristuksessa? Ääri-individualismi nostaa yksilön kaiken mittariksi - tämä on syvimmältään heresiaa.

eetostajapaatosta

07.08.2016 18:02

Alkuseurakunta ei myöskään opettanut käymään keskustelua nimimerkin suojassa. Keskustelen tosi mielelläni kaikkien kanssa, jotka tohtivat esiintyä omalla nimellään.

Toivon Poika

06.08.2016 20:42

Yksi näkökulma menee yli noiden Tapio Aaltosen näkemysten yli kirkkaasti. Silloin kun joku kuolee hengellisesti ev lut kirkon väärän julistuksen takia on parempi lähteä etsimään elämän leipää muualta.

Tapio Aaltonen

16.07.2017 18:57

Tai minkä tahansa kirkon väärän julistuksen takia... Onneksi elämän leipä ei ole minkään yksittäisen kirkon yksityisomaisuutta.

Tapio Aaltonen

06.08.2016 22:15

Elämän leipää kannattaa tosiaankin etsiä. Jollei löydä sitä yhdestä paikasta, niin toivottavasti muualta.

Tuulikki Koivunen Bylund

06.08.2016 12:09

Ruotsin kirkossa on rukouksia eronneille "Bön efter skilsmässa" Kirkolliskokouksen hyväksymässä "En liten bönbok".

Tapio Aaltonen

06.08.2016 14:17

Mukava kuulla. En tiedä, onko missään Suomen ev.lut. kirkon aineistossa vastaavaa. Pitäisi olla.

Uusimmat kommentit

13.11 | 19:17

Olet varmastikin oikeassa. Häpeä on isosti mukana tässä tematiikassa.

13.11 | 08:05

Kiitos aidoista ajatuksista.

Luulisin, että se mitä seuraa, jos menet kommentoimaan tuollaisessa kuvaamassasi tilanteessa, on luultavasti häpeärangaistus – sinut vain "ignoorataan".

23.09 | 14:48

Hieno syvällinen tunne tässä mukana, arvostan ja yhden ajatuksiisi.

01.09 | 08:09

Kiitos tästä tarinasta ja ajatuksista. Luin tätä ääneen tätini Elsa Pippolan luona Joensuussa.
Terveiset häneltä. Siunausta elämääsi. Tervetuloa Joensuuhun! elsapippola@gmail.com

Jaa tämä sivu