6. elo, 2016

Miksi en eroa kirkosta? Vai pitäisikö?

Teologian professori Osmo Tiililä erosi kirkosta vuonna 1962 vastalauseena kirkon maallistumiselle. Kirkosta on erottu poliittisista ja uskonnollisista syistä, vastalauseena naisten tai homojen syrjimiselle tai suivaantuneena oman seurakunnan yksittäiseen päätökseen. Myös raha-asiat ovat vaikuttaneet. Useimmat erot ovat tapahtuneet, koska kirkko on lakannut olemasta henkilölle merkittävä.

Olen pappi ja kuulun kirkkoon. Mikä saisi minut tekemään tiililät ja eroamaan kirkosta?

Syy, joka saisi minut eroamaan, on virallisen kirkko-organisaation vieraantuminen rakkaudesta ja ihmisyydestä. Kirkolle on tullut tärkeäksi olla oikeassa, käydä loputtomia keskusteluja sopivaisuuksista ja kontrolloida ihmisten yksityiselämää. Tätä täydentää byrokraattinen koneisto ja neuroottisen pedantti kiinnostus sellaisia asioita kohtaan kuin että onko jokin toimitus vihkimistä, siunaamista, vahvistamista, rukousta vai mitä.

Olin avioeroni myrskynsilmässä. Pappivaimoni kanssa kävimme tapaamassa piispaamme. Tämä oli päätöksestämme surullinen, ja keskustelu kulki ystävällisesti – olimme kaikki kolme vanhoja ystäviä. Lopuksi pyysin häneltä rukousta. Piispa kieltäytyi toteamalla, että ”meidän kirkossamme ei ole rukousta eronneiden puolesta”. Mutisin jotain, että ymmärsin, ja samalla nolotti typerä pyyntöni.

Poistuessamme se iski, tyhjyys ja pettymys. Olin hädässä. Olimme tekemässä jotain, jota ei kuulunut tehdä ja josta sain lapiokaupalla kuraa naamalleni. Seuraavina vuosina olin mies vailla menneisyyttä.

Piispa toimi uskollisena viralleen ja teologiselle näkemykselleen. Minä tunsin sen hylkäämisenä. Halusinko enää tukea tällaista kirkkoa? Kesti kauan, ennen kuin astuin taas yli kirkon kynnyksen.

Moni suomalainen näkee virallisen kirkon mahti-instituutiona, jolle oppi ja säännöt ovat tärkeämpiä kuin ihminen. Minun olisi mahdoton kuvitella Jeesuksesta välittyneen sellaista. Fariseuksia hän moitti, kun he kasasivat ihmisten kannettavaksi raskaita taakkoja. Tavallisille ihmisille, huorille, päähän potkituille ja kiskureille hän antoi ihmisarvon.

Miksi kuitenkin pysyn kirkon jäsenenä?

1. Kirkon ydinsanoma on armo. En tiedä muuta yhteisöä, joka puhuisi armosta ja anteeksisaamisesta yhtä ehdottomasti kuin kirkko. Organisaatioiden ja työelämän maailmassa armoa ei tunneta. Tai jos tunnetaan, se on vastikkeellista. Kirkon toiminnassa armo on välillä peitossa oppirakennelmien, normien ja valtataistelujen alla. Mutta kadonnut se ei ole.
2. Kirkon piirissä tehdään työtä hädänalaisten hyväksi, köyhien, maahanmuuttajien, yksinäisten ja syrjäytyneiden. Kirkon diakoniatyö toimii katveissa, jonne yhteiskunnan rakenteet eivät ulotu. Kirkkojen ja kristillisten järjestöjen sielunhoitajat ja vapaaehtoiset ansaitsevat kaiken kunnioituksemme ja tukemme. Niiden lapsi- ja nuorisotyö tekee vaikuttavaa kasvatustyötä. Tahdon olla näiden toimijoiden rinnalla.
3. Maailmassa on laajalti hengellistä etsintää, josta osa suuntautuu kirkkoihin ja osa muualle. Se on vastareaktio länsimaisen ajattelun mekaanisuudelle ja ihmisyyden unohtamiselle. Uskomusten kirjon keskellä kirkkoni on tasapainottava tekijä, joka ei sorru äärikummallisuuksiin ja joka kykenee käymään dialogia eri kulttuurien sekä myös tieteen kanssa.

Teologian professori Osmo Tiililä tunsi kirkosta eroamisensa jälkeenkin olevansa osa globaalia kristikuntaa. Jumalasta hän ei eronnut. Oman kriisini keskellä uskoni säilyi lepattavana liekkinä. Koin ja koen selviäväni elämässä ilman kirkko-organisaation tukea, ja kirkkokin selviää ilman minua. Mutta koti on koti myös epätäydellisenä. Jotain luovuttamatonta puuttuisi, jos kirkkoa ei olisi.

Ps. Puhun ensisijaisesti Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta, jonka jäsen olen. Mutta samat kysymykset voi tehdä käytännössä kaikille kirkoille, eri tavoilla.

Avainsanat: Kirkko, kristinusko, kirkon jäsen, ero kirkosta, kirkko-organisaatio, ihmisyys, teologia

Kuva sivulta papunet.net