21. joulu, 2016

Siihen jouluun liittyi unelma, joka särkyi mutta elää.

Olin noin kolmetoista.

Joulunaluspäivät vietin kukkakaupan tsupparina, aluksi koulun jälkeen, sitten muutamana päivänä aamusta iltaan. Kulkuvälineeni oli polkupyörä, jonka tarakalla ja sarvissa kuljetin kukkalähetyksiä karvalalakki märkänä ja sormet kohmeessa.

Katujen sohjossa liikenteen vilinässä hyasinttipuketit kiisivät kohti eri kaupunginosia, Kymmenesosa, Kuudesosa, Musa, Viidesosa. Liikkeelle lähtiessäni etsin puhelinluettelon kartasta kadunnimet ja tein reittisuunnitelman. Välillä pelotti. Löytyisikö oikea paikka?

Toinenkin jännityksen aihe oli: paljonko saisin riksaa? Jotkut antoivat reilusti, joku pihtaili. Taskun pohjalle kertyivät melkoiset joulurahat. Raadanta kannatti. Sinä jouluna ostin äidille, isälle, siskoilleni ja veljilleni komeat joululahjat.

Tuli aatto. Työt aloitin seitsemältä. Kukkien kuskaamista riitti, ja tunsin levittäväni joulumieltä. Uhmasin vastatuulta, kylmyyttä ja sohjoa. Miehekkäästi voitin väsymykseni.

Lopulta jokainen kukka oli jaettu. Myöhästyin jouluaterialta, mutta äiti oli jaksanut odottaa hellin mielin työn sankariaan. Sisarukset taisivat kevyesti murista, kun lahjojen jako viivästyi.

Jännitys tiivistyi. Minulla oli yksi lahjatoivomus.

Kaikilla kavereillani oli nahkatakki, sellainen kuin Elviksellä. Olin siihen asti kulkenut kangaspusakassa luottaen siihen, että kerran minullakin olisi hieno nahkatakki. Tarkka vaistoni vihjaisi, että nyt se olisi tulossa. Elettiin 50-lukua.

Paketit jaettiin. Tunsin heti sen oikean. Näin vanhempieni tyytyväiset katseet, kun hypistelin pakettia. Kädet innosta vavisten aloin repiä papereita auki. Siinä se oli. Nahkatakki.

Katsoin takkia ja tunsin vajoavani. Takki oli ruskea. Kaikkien nahkatakit olivat mustia. Niiden kuului olla mustia. En ollut edes nähnyt ruskeaa nahkatakkia. Kaikki katsoivat minua. Äiti ja isä odottivat riemunkiljahduksiani. Yritin epätoivoisesti hymyillä. Sain kakistettua kiitokset.

Sitten en voinut enää pidätellä. Annoin hätäisen selityksen, juoksin sänkyyni. Itkin syvää itkua. Väsynyt juoksupoika, katujen kingi, makasi mahallaan ja itki kohtaloaan.

Äiti tuli siihen ja kysyi, mikä minun oli. Yritin keksiä kaikenlaista, koska en halunnut pahoittaa hänen mieltään. Lopulta hän sai selville itkuni syyn. Äiti ja isä olivat pahoillaan. He olivat halunneet tehdä minut iloiseksi.

”Tämä on viimeinen joulu, kun tuolla tavalla juostaan kaupungilla”, isä mutisi äidille. He näkivät väsymykseni. Mutta sitä he eivät nähneet, miten mielessäni kelasin hetken, jolloin menisin kavereiden luokse ylläni ruskea nahkatakki. Sinä jouluna nukahdin varhain.

Elämän oikkuja on, että sittemmin ruskeasta nahkatakistani tuli lempitakkini. Se oli erilainen kuin muiden. Se oli minun. Siitä tuli osa minua. Kun lopulta vuosien jälkeen luovuin siitä, hyvästelin uskollisen ystävän.

Tämä muisto koskettaa minua vieläkin. Se hipaisee minussa olevaa herkkää kohtaa, tarvettani olla jotain, tulla hyväksytyksi. Se kertoo nuoren pojan unelmista, jotka vuosien kuluessa ovat muuttuneet vanhentuneen miehen unelmiksi.

Unelmat pitävät tiellä. Sohjossakin.

Kommentit

Tapio Aaltonen

22.12.2016 22:14

Minä se kai olin. Ainoa ruskeatakkinen. Hehheh. Satamajätkäaika Mäntyluodossa mentiin ilman nahkatakkia. Muistaakseni oli paljon kuumia päiviä. Ja välillä hikisiäkin, kun urakkatöitä paiskittiin.

Launo uura

22.12.2016 14:04

Tervehdys Sinulle Tapio !
Vai Sinäkö se olitkin aikoinaan se ruskean nahkapuseron kundi mustapusakoiden joukossa. Silloin en vielä Sinua tuntenut, mutta fyysisesti sain kontaktin Mäntyluodon satamassa

Tapio Aaltonen

22.12.2016 12:55

Moi, Raimo. Kiitos. En tullut ikinä kysyneeksi vanhemmiltani, miksi valitsivat ruskean. Ehkä syy oli sama kuin sinun vanhemmillasi. - Hyvää joulua teille.

Raimo Peltola

HEI TAPSA !

22.12.2016 12:43

Hieno kokemus jonka osaan todella jakaa. Minullakin oli tuo toive nahkatakista. Kun kerran kaikilla muillakin. Se hankittiin ostamalla, mutta ruskea. Musta oli pahojen poikien väri.

Tapio Aaltonen

22.12.2016 08:52

Moi, Aarre. Sinussa on aina ollut kunnon ripaus oman tien kulkijaa. Olen ihaillut sinua siitä. Oli kiva lukea joulukirjeenne. Hyvää joulua teille kaikille.

Aarre

Hei!

22.12.2016 08:23

Minulla ei koskaan ollut nahkatakkia, vaikka kyllä muistan, että "kaikilla muilla" oli. Ei se silti traumoja aiheuttanut. Taisin maalaisena olla jo tottunut erilaisuuteeni.

Uusimmat kommentit

13.11 | 19:17

Olet varmastikin oikeassa. Häpeä on isosti mukana tässä tematiikassa.

13.11 | 08:05

Kiitos aidoista ajatuksista.

Luulisin, että se mitä seuraa, jos menet kommentoimaan tuollaisessa kuvaamassasi tilanteessa, on luultavasti häpeärangaistus – sinut vain "ignoorataan".

23.09 | 14:48

Hieno syvällinen tunne tässä mukana, arvostan ja yhden ajatuksiisi.

01.09 | 08:09

Kiitos tästä tarinasta ja ajatuksista. Luin tätä ääneen tätini Elsa Pippolan luona Joensuussa.
Terveiset häneltä. Siunausta elämääsi. Tervetuloa Joensuuhun! elsapippola@gmail.com

Jaa tämä sivu