27. marras, 2022

Sanktiot voivat tehdä kipeää. Niiden kuuluukin tehdä.

Venäjän Ukraina-hyökkäyksen alkuaikoina pohdin happamasti lännen roolia. Päättäjämme asettaisivat sanktioita, mutta niin pieniä, että ne eivät tekisi kipeää, eivät Venäjälle eivätkä etenkään meille itsellemme.

Vähän samaan tapaan kuin silloin, kun Venäjä valtasi Krimin tai kun se hyökkäsi Itä-Ukrainaan. Jemmaamme oligarkin karkit, niin ettei hän voi imeskellä niitä. Lähetämme kevytkitkerän huolenilmaisun Putinille. Päivittelemme ja uhoilemme muutaman kuukauden tai vuoden.

Toisin on käynyt. Euroopan ja Yhdysvaltojen vastatoimet ovat rokottaneet meitä kaikkia. Joudumme oikeasti kohtaamaan inflaation, ehkä taantuman, mahdolliset sähkökatkokset ja toimitusten viivästykset. Vastatoimien kuuluu tehdä kipeää.

Tosin kipu on vieläkin pientä. Kuukausilahjoitukseni Amnestylle eivät vaikuta talouteeni. Epäsuora tukeni lännen sanktioille tuntuu sen verran, että heräteostokset jäävät minimiin, joitain hankintoja harkitsen lykkääväni ja saunan lämmitän korkeintaan kerran viikossa.

Sodan aiheuttamat huolenaiheeni ovat naurettavia verrattuna katastrofiin, jonka ukrainalaiset joutuvat kärsimään jo nyt ja tulevana talvena.

Eettiseen elämään kuuluu, että suostun astumaan ulos hyvän olon alueeltani. Oikein tekeminen vaatii joskus uhrauksia, tekoja, iskujen vastaanottamista. On pantava itsensä likoon ja tarvittaessa noustava barrikadeille.

Jotkut purnaavat, kun alkaa sattua. Ellei kukaan purnaisi, niin olisimme olleet liian kitsaitta auttamaan ja toimimaan. Nyt lännen tavoitteena ei tulisi olla omaan napaan tuijottajien kritiikin vähentäminen vaan pikemminkin lisääminen. Jos Putin voittaa edes osittain, länsi on pettänyt arvonsa ja kumartanut sotarikollisen edessä.

No pain, no gain sopii moneen paikkaan, vaikkei läheskään kaikkeen. Meneillään olevaan kriisiin se sopii. Pitkä rauhanaika on tuudittanut meitä ajatukseen, että saavuttamamme edut ovat itsestään selviä emmekä missään olosuhteissa joudu tinkimään niistä. On aika avata silmät.

Emme ole vielä lähelläkään tilaa, joka edes muistuttaisi uhrausta. Vaikka luopuisimme paljosta, niin keskiaikaan emme taannu, emme edes viime vuosisadan lopun tasolle. Talouden ja teknologian mittareilla katsottuna keskiverto suomalainen elää suurtenkin kiristysten jälkeen paremmin kuin 25 vuotta sitten, saati sitä ennen.

“I have nothing to offer but blood, toil, tears and sweat.”  Tämä Winston Churchillin lohkaisu vuonna 1940 saattaa jälleen olla ajankohtainen. Tosin lievässä muodossa. Verta vuodattavat vain ukrainalaiset. Raatamaan joudumme hitusen enemmän kuin ennen. Muutaman kyyneleen saattavat jotkut meistä vuodattaa. Hikoilemme lähinnä kuntosalilla ja saunassa.  

On totuuden hetki. Murkkuikäisen uhitteluvaiheeseen taantunut ydinasevaltion diktaattori ei saa painaa meitä polvillemme. Nyt lännen on oltava valpas, iskunkestävä ja periksiantamaton.

#hyökkäyssota #ukraina #uhraus #sanktiot #länsimaat

Ps. Putin kutsui "sodassa kaatuneiden poikien äitejä" kylään. Se oli tekopyhä falski mediatemppu.

Uusimmat kommentit

13.11 | 19:17

Olet varmastikin oikeassa. Häpeä on isosti mukana tässä tematiikassa.

13.11 | 08:05

Kiitos aidoista ajatuksista.

Luulisin, että se mitä seuraa, jos menet kommentoimaan tuollaisessa kuvaamassasi tilanteessa, on luultavasti häpeärangaistus – sinut vain "ignoorataan".

23.09 | 14:48

Hieno syvällinen tunne tässä mukana, arvostan ja yhden ajatuksiisi.

01.09 | 08:09

Kiitos tästä tarinasta ja ajatuksista. Luin tätä ääneen tätini Elsa Pippolan luona Joensuussa.
Terveiset häneltä. Siunausta elämääsi. Tervetuloa Joensuuhun! elsapippola@gmail.com

Jaa tämä sivu