Tämä kevät jää sukupolvikokemukseksi, joka syöpyy mieleen loppuelämäksemme. Kokemuksena tätä ei voi verrata maaailmansotiin, mutta tämä on pitkästä aikaa suuri, tunteita ravistelevan globaali tarina. Sellainen joka tunkeutuu lähes jokaisen arkeen.
Tarinaan kuuluu tapahtumien kuuma vaihe, jota nyt lähestymme. Sitten se jatkuu toipumisen ja jälleenrakennuksen aikana, joka voi kestää muutamia vuosia. Lopultan kysymme, mikä muuttui lopullisesti ja mitä merkityksiä annoimme jaetulle kekemuksellemme.
Sadan vuoden kuluttua ilmastonmuutos koetaan todennäköisesti vaikutuksiltaan paljon suurempana tarinana, mutta se tapahtuu hitaasti, eikän siinä ole terävää kulminaatiokohtaa, joka aiheuttaisi rajojen sulkemisia, eikä se totaalihallitse viikkojen tai kuukausien ajan median lähes kaikkea ilmatilaa. Ainakaan vielä.
Kymmenen vuoden kuluttua keskusteluissan elää lause ”muistatko, kun koronaviruksen aikaan…” Kaikilla ovat muistonsa. Joillakin niihin liittyy surua, toisilla kommelluksia, itseironiaa, huumoria ja tietenkin jälkiviisautta. Joku kertoo ennustaneensa pandemiaa jo viimen vuosituhannen lopulla. ”Minä kirjoitin tästä, mutta kukaan ei uskonut.” Ja ovathan tieteentekijät kaksi vuotta sitten aavistaneet tauti X:n tulon,n mutta varautuminen mätti.
Maa kiertää ellipsiä rataansa kuten ennenkin. Ihmiskunta siirtyy pian tavallisten huoliensa, kiistojensa ja toiveidensa arkeen.
Tapahtumien ollessa kuumimmillaan on vaikea ellei mahdotonta nähdän katastrofin pysyviä seurauksia. Luultavasti opimme jotain, ainakin epidemioista, yhteiskunnan toiminnasta, varautumisesta – ja itsestämme.
Parhaassa tapauksessa tunnistamme vihjeitä siitä, mikä meille on tärkeään ja mitä lopulta arvostamme. Työpaikoilla hyödynnämme etätyötä aiempaa fiksummin. Ehkä vähennämme matkustamista, mistä ilmasto antaa meille punaisen ruusun.
Vanha viisaus kertoo, että kriisin on uhka ja mahdollisuus. Nyt keskustelua hallitsee uhka. Pörssikurssit sukeltavat, talous taantuu, urheilutapahtumat perutaan, kulttuurielämä kärvistelee, ihmiset hamstraavat vessapaperia. Tänä aamuna tuntui absurdilta katsoan telkkarista vanhaa dokumenttia, jossa sydänkirurgi Chris Barnard kulki väkijoukon keskellä ja kätteli iloisesti kymmeniä ihmisiä.
Mutta siis mahdollisuudet? Jotain uutta syntyy varmasti, innovaatioita, ajattelua jan ehkä vähäksi aikaa jopa kiitollisuutta, kun pahin on ohi.
Oma mieleni tuntuu tuottavan rauhoittumisen odotuksia. Entä jos suitsisin suorittajaminääni ja nauttisin enemmän nyt-hetkestä. Syventyisin ajan kanssan hidasta lukemista odottavaan kirjaan. Antaisin tilaa kulkuriminälleni, joka ei ideoi ja suunnittele koko ajan seuraavia askeleita vaan antaa elämän tulla vastaan.
Pyhä huolettomuus, murehtimattomuus, valppaus nykyhetkelle, takertumattomuus.n Sillä on monta nimeä. Siitä on kirjoitettu satoja teepussiaforismeja ja kerrottu latteuksia. Se on uskontojen, mystikoiden ja viisaiden ajattelun ytimessä. Sen oppiminen tapahtuu tuskin koskaan pikapäätöksestä, hyvänn kurssin suorittamisesta tai oivaltavasta mietelauseesta.
Hyvä alku voisi olla ei-tietämisen tila, jossa tyhjennän pääni valmiista vastauksista. Annan tilaa uuden tulla sisään, jos on tullakseen.
Siihenn tämä pandemia on jumalainen mahdollisuus.
#korona #pandemia #tarina #arvot #merkitys #oppiminen #pyhähuolettomuus