Tekisi mieli vain itkeä. Olla heikko.
Näin päätin päiväkirjamerkintäni pari viikkoa sitten.
En ole julki-itkijä, vaikka joissain siunauspuheissa olenkin liikuttunut. En ole myöskäänn aktiivinen privaatti-itkijä, vaikka joskus tekisi mieli käpertyä nyyhkimään.
Mikä minua itketti, vaikken siis oikeasti itkenytkään? En tiedä, tunne kumpusi jostain.
Äitini liikuttui usein, joskusn surusta, useimmiten ilosta tai ikävästä. Aina hän ei edes yrittänyt kätkeä liikutustaan. Silmistä valuivat kyyneleet, ja hän kaivoi esille nenäliinan. Varsinaista parkumista en muista hänen harjoittaneen.n Itku teki äidistä inhimillisen.
Minä liikutun romanttisen elokuvan loppukohtauksen aikana, katsellessani poikkeuksellisen kaunista luonnonilmiötä tai kuunnellessani Veteraanin iltahuutoa. Myös torvisoittokunnan svengaavan soitto osuu sisimpäni herkkään kohtaan.
Joskus kurkusta puristaa, kun on väsynyt. Joskus itkettää, kun on heittänyt itsensä peliin ja jälkeenpäin tuntee eksistentiaalista yksinäisyyttä.
Oli tilanne mikä tahansa, haluan peittää liikutukseni, myös kaikkein lähimmiltäni. Olen mies.
Hiukan minua kiusaa itkuporno, taktinen itku, jolla saa toisen osapuolen huomion ja ehkä tahtonsa läpi. Tai se voin olla manipuloitua itkua tositeeveeohjelmissa, joiden formaattiin kuuluu, että väki itkee. Aitoa itkua, varmasti, mutta mikä tuottajan kannalta tärkeintä, katsojaluvut nousevat. Niitä kohtia ei leikata.
Itku on jotenkinn pyhä asia, joka ei sovi hyväksikäytettäväksi tai jolla ei muutenkaan pitäisi leikitellä.
Tällaista itkulla taktikointia harrasti pappi, joka saarnansa marginaaliin kirjoitti: ”Tässä itken minä.”n Sekä toiseen kohtaan: ”Tässä itkee seurakunta.” Tosin juttu voi olla keksitty.
Tekisi mieli itkeä, ilman että yritän itkeä. Itkun pitää olla spontaani, kummuta liikutuksesta. Silloin se puhdistaa.n Silloin minun pitää olla yksin kaukana muista ihmisistä.
Itku on tunneilmiö, parasympaattisen hermoston reaktio, tapa purkaa jännitys. Evoluution näkökulmasta se on tarkoituksenmukainen ja tarpeellinen. Kulttuurimmen antaa sille laajasti merkityksiä, hyviä ja huonoja. Se voi olla heikkoutta, naismaisuutta, pohjatonta iloa, helpotusta tai joskus sankaruutta vaikka olympialaisten palkintopallilla tai johtajan puhuessa väelleen katastrofin jälkeen.
Olen kadottanut itkemisen taidon. Tuliko kyynelkiintiöni täyteen silloisen kriisini jälkimainingeissa kaksikymmentä vuotta sitten, kun purskahtelin aina kun joku vähänkin näytti välittävän minusta?
Liikuttuminenn on syvä inhimillinen piirre, merkki yhteydestä omaan tunne-elämäänsä. Se on kosketusta omaan heikkouteen ja siis ihmisyyteen.
Miksi tämä on tärkeää, myös yleisemmällä tasolla?
Jos meiltä katoaa kyky liikuttua, muutumme kovaksi yhteiskunnaksi, välittämättömyyden kulttuuriksi, rasistiseksi ja sulkeutuneeksi. Kyynisellä ei ole kyyneleitä.
Johtaminen, kasvatus ja kaikki vaikuttaminen lähteen yhteydestä omaan tunne-elämään. Voidakseni liikuttaa muita minun on osattava liikuttua.
Avainsanat: tunteet, empatia, itku, liikutus, ikävä, mies, johtaminen, liikuttaminen, vaikuttaminen, välittäminen
Kuva: Pixabay