Vasta kolme vuotta sitten luin, että sillä on nimi: huijarisyndrooma.
Ei, en ole väärentänyt todistuksiani. En pidä valehtelusta enkä teeskentelystä. Arvostan aitoutta, vaikken olekaan pinkopedantti.n Silti olen ajoittain tuntenut epämääräistä pelkoa, että jossain vaiheessa kärähdän: ”Tapsa on huijari.”
Armeijassa minut valittiin johtamaan RUK:n kuoroa. Olin innostunut, ja minulla oli kokemustan kolmen kuoron johtamisesta. Jälkeenpäin kuorokaverit ovat kiitelleet otettani. Olin kuulemma samalla kertaa rento ja vaativa. Pitkin matkaa mietin, mahtoiko kukaan aavistaa, miten vähän tiesin kuoronjohtamisesta.
Tenteistä sainn kelvollisia arvosanoja. ”Tietäisipä professori, miten nopeasti luin ne kirjat.” Olin kai hyvä muotoilemaan vastaukseni, vaikka tunsin tietoni pinnalliseksi.
”Kaikki, mihin Tapio Aaltonen koskee, muuttuu kullaksi”,n lausui kirkollinen vaikuttaja esitellessään minut sukulaisilleen, kun kulkeuduin samaan pöytäseurueeseen. Vaikka siitä on kulunut lähes 20 vuotta, tunnen yhä sen häpeän tunteen. Noinko hän näki minut?n Noinko väärin?
Kypsässä iässäni minusta tuli konsultti. Luennoin, valmensin, kirjoitin kirjoja johtajuudesta, sain hyviä palautteita. Minulla oli pitkä kokemus johtajan työstä, olin lukenut johtamiskirjallisuuttan ja käynyt seminaareja, osasin keskustella asiantuntijoiden kanssa. Silti jossain sieluni syvyyksissä mietin, milloin paljastun.
On ajateltu, että huijarisyndrooma on ennen kaikkea nuorten perfektionismiin taipuvien naisten ongelma (tässä mainio kuvaus). En ole nuori enkä nainen. Perfektionismiin olen taipuvainen vain tosi harvassa asiassa. Silti liityn tähänn huijarikokijoiden globaaliin ketjuun.
Silloin kolme vuotta sitten luin monien johtajien kärsivän tästä syndroomasta. Huomasin, etten ollut yksin tuntemusteni kanssa. Sittemmin olen kuullut opettajien puhuvan paljastumisen pelostaann ja näyttelijöiden, kuten Krista Kososen. Johtajat ja opettajat eivät voi näyttää sitä alaisilleen tai oppilailleen, mutta kollegojen kanssa siitä ilmeisesti voi jo puhua. Ainakin opettajat voivat. Ainakin jotkut.
Huijarisyndrooma (imposter phenomen, fraud syndrome) kuvataan psykologiseksi ilmiöksi, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaann todisteista huolimatta. Hän tuntee pärjänneensä hyvän onnen tai ajoituksen takia ja harhauttaneensa muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi. Käsitteenn esittelivät ensi kerran Pauline Clance ja Susanne Imes vuonna 1978.
Loppujen lopuksi minulla luullakseni on normaali itsetunto, ja itseluottamuksenikin on normitasolla. En ryve edellä kuvaamissani fiiliksissä. Mutta jotain haittaan tästä salaisesta tuntemuksestani on. Paljastumisen pelko uuvuttaa, kirjoittaa Työterveyslaitoksen psykologi Mari Järvinen. Tai se voi johtaa alisuorittamiseen. Tain se voi muuten vain dempata onnistumisen iloa. Hyötyjäkin siitä voi olla. Epäilen olevani herkkä aistimaan epäaitouden.
Luulen, tiedän, auttaneeni monia, jotka eivät ole uskoneet riittävästi itseensä.n ”Olet loistava”, olen sanonut. ”Kirjoita ylös kaikki, missä olet hyvä.” ”Muista kiittää hyvästä palautteesta.”
Pitäisi kai sanoa itselleen tuo sama. Taas kerran.
Avainsanat: huijarisyndrooma, huijari, paljastuminen, itsetunto, itseluottamus, hyvä onni, hyvä tyyppi, fraud, imposter syndrome
Kuva: Pixbay