”Totuuden palvelijoiden tulee puhua totta.” Nämä sanat olivat 300-luvulla eläneen Pyhän Hilarios Poitiersilaisen motto.
Pitääkö meidän aina puhua totta? Vaikka juuri nyt puhutaan totuuden jälkeisestän ajasta, niin totuus ja valhe ovat aina kiinnostaneet ihmisiä.
Toden puhuminen ei ole työelämän ehdottomia hyveitä. Jouduin miettimään tätä siirryttyäni valmentamaan johtajia ja esimiehiä ja parantamaann työyhteisöjen toimintaa. Törmäsin tilanteisiin, joissa päälliköt ilmiselvästi ja systemaattisesti valehtelivat.
Firmalla XX (keksitty nimi) meni päällisin puolin hyvin. Markkinaosuus oli kelvollinen,n ja kasvua haluttiin. Kannattavuus oli kutakuinkin kohdallaan. Mutta henkilöstössä kuohui. Monet olivat raivoissaan.
Sain tehtäväkseni tutkia tilannetta. Huomioni kiinnittyi esimiesten tapaan suhtautua totuuteen. Esimies X halusin päästä eroon alaisestaan Y, jota hän inhosi. X tapasi toisen yksikön päällikön Z, jolla oli rekryprosessi päällä, ja kehui tälle maasta taivaaseen henkilöä Y, joka sitten saikin siirronn tälle toiselle osastolle.
Henkilö Y ei olisi halunnut siirtyä uuteen omalta kannaltaan huonompaan tehtävään ja kyseli esimieheltään siirron taustoja. Esimies X kertoi, että hän oli viimeisen saakkan vastustanut siirtoa, mutta päällikkö Z oli suhmuroinut asian niin, että sai itselleen uuden henkilön. Tällä ilmeisellä valheellaan Y yritti säilyttää tiiminsä silmissä aseman henkilönä,n joka puolusti alaisiaan.
Tämä kuvio tuli Y:n ja koko tiimin tietoon, useimmiten ne tulevat. Ei ole vaikea arvata, miten myrkyttävästi se vaikutti organisaatioon laajemmin.
”Näin meillä toimitaan. Se on ihann normaalia”, minulle kerrottiin.
On siis normaalia valehdella.
Aloin tunnustella, tapahtuiko valehtelua muuallakin suomalaisessa työelämässä. Tai tarkemmin sanottuna: pidettiinkö sitä hyväksyttävänä?
Olihan sitä. Ja on. Se voi liittyä vaikka sairauspoissaoloihin tai oman virheen tunnustamiseen. Tuhoisinta on, jos valehtelu on vakiopalikka pomon työkalupakissa.
Tunnistin ilmiön olemassaolon. Sen levinneisyydestän minulla ei tietenkään voi olla käsitystä.
Valehteluksi sitä ei nimitetä. Sitä sanotaan totuuden muunteluksi, epätotuudeksi, valikoivaksi puheeksi, harmittomaksi hätävalheeksi, oman nahan pelastamisenn oikeutukseksi, asioiden näkemisenä eri tavoin. Kerron mitä kerron, vastuu on kuulijalla.
Kutsutaan sitä miksi tahansa, niin perusolemukseltaan se on valehtelua, epärehellisyyttä.
”Totuuden palvelijoiden tuleen puhua totta.” Pyhä Hilarios osoitti sanansa papeille, jotka olivat vihkiytyneet puolustamaan totuutta. Näidenkin oli nähtävästi vaikea pysyä totuudessa. Totuus on äärimmäisen vaativa hyve.
Väitän,n että johtaminen, työelämä ja elämä yleensäkin paranisi, jos alkaisimme suosia totuuden puhumista ja valehtelun välttämistä.
Entä onko oikeutettua valehtelua? Pitääkö totuus aina kertoa?n Jatkan tästä teemasta ensi viikolla.
Olisin kiinnostunut kuulemaan, vastaavatko työelämähavaintoni sinun kokemuksiasi ja käsityksiäsi. Vastaa tälle sivulle, LinkedIniin, FB:henn (julkinen tai messenger) tai meilillä tapaaltonen11 at gmail.com
#totuus #valhe #kulttuuri #pomo