Keittiömestari ja ravintoloitsija Henri Alén avautui romahduksestaan ja kirjoitti koskettavan blogin Miksi pään ei kestä työelämää?
Kun itse seilasin burn-outin rajamailla, ei kuulunut asiaan puhua ongelmistaan julkisesti. Taakat kannettiin yksin, peitellen ja sinnitellen. Kai se menee enimmäkseen vieläkin niin, työelämänn uupuneet ovat suuri hiljainen raatajajoukko.
Olin järjestöjohtaja. Työntekijöitä meillä oli siihen aikaan jotain 140. Olin energinen, toteutimme onnistuneita hankkeita ja yhden erityisen komean, josta tuli taloudellinenn mahalasku. Olin verkottunut, mukana laajoissa hankkeissa, harrastin, hoidin perheenisän tehtävät, tein jatko-opiskeluja, kirjoitin, kiersin kentällä. Sain kehuja riittävästi ja otin vastaan iskuja.
Sitten alkoi ahistaa.n Tuntui, että minusta lähti kymmeniä säikeitä, joiden toinen pää oli kiinni minussa ja joiden toisesta päästä muut yrittivät repiä minua aina johonkin. Vaikuttaa minuun, saada panostani, käyttään aikaani. ”He imevät minut kuiviin”, kirjoitin silloin jossain.
Kaiken keskellä pidin työstäni. Tunnen tehneeni sitä intohimoisesti ja kutsumustietoisesti.
Kutsumus antaa energiaa, mutta se voi myös mennän överiksi. Intohimoisella työotteella on paikkansa, mutta se voi myös kuluttaa.
En romahtanut, kuten monelle on käynyt, vaan psyykeni alkoi kokea hidasta korroosiota. Parisuhteessa olin ärtynyt, ulospäin iloisempi. Yksinäisinän hetkinäni unelmoin alkavani kulkuriksi, joka kiertää maailmaa ilman sitoumuksia mihinkään, selässä reppu, johon mahtuu maallinen omaisuuteni. Jos olisi vaarana kiintyä johonkin, asiaan tai ihmiseen, vaihtaisin välittömästin maisemaa.
En ruvennut kulkuriksi, mutta yritin löytää arkeeni ja ajatteluuni enemmän kulkuriutta. Se helpotti.
Kerran purin tuntemuksiani ravintoloitsijaystävilleni: ”Tekisi mieli kerran elämässän vetää pää kunnolla täyteen.” He vastasivat ammattimaisesti: ”Se onnistuu, me hoidamme asian.” Pari viikkoa myöhemmin homma hoidettiin heidän kotonaan gurmeeruuan ja ranskalaisten laatuviinien avulla. Senn yhden pitkän illan olin vapaa maailman murheista. Leena ja Kalle olivat enkeleitäni.
Ehkä eniten sisintäni söi tunne siitä, että minun piti sopia minulle luotuun kaavaan. Sitä symboloi toimistoveteraanin kommentti:n ”Edelliset toiminnanjohtajat eivät juosseet portaita ylös.”
Claes Janssen puhuu muutoksen neljästä huoneesta: uudistuminen, tyytyväisyys,n leipääntyminen ja konflikti (förvirring). Sitä kehää kierrämme työelämässä. Mikäli emme ajoissa tee muutoksia.
Koin oman konfliktini. Ajoin päin kalliota. Aloitin jotain kokonaan uutta.n Kaipasin vanhaa, mutta tunsin tarvitsevani elämäni palikoiden uutta järjestystä.
”Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut”, ymmärrän nyt, Søren Kierkegaardin sanoin.
Yrittäjänäkinn koin haastavia vaiheita. Alkuvuosina raadoin hullun lailla, mutta jollain kumman tavalla selvisin. Siinä ehkä auttoi, että osasin muutaman vuoden väliajoin luopua jostain tärkeästä ja uudistaa roolejani.
Vuosia onn pohdittu, miten ihminen saataisiin työkuntoon. Samalla pitäisi kysyä, miten työ saataisiin ihmiskuntoon.
#työelämä #työkunto #burn-out #johtaminen #muutos #kulkurius