En ole tavannut kumpaakaan isoisääni. Äitini isän tappoi härkä, kun äiti oli kaksivuotias. Isäni isä kuoli kahdeksan vuotta ennen syntymääni. He olivat kaksi henkilöä, joita ilman minän en olisi minä.
Äitini isän nimi oli Otto Strid. En tiedä, minkä näköinen hän oli. Äitini ei tietenkään osannut kuvailla häntä. Otto oli pertunmaalainen mäkitupalainen, joka yrittin työllään pitää hengissä Hilma-vaimoaan ja neljää lastaan.
Oliko hän ylittämässä peltoa, jossa raivostunut sonni pääsi yllättämään hänet? Yrittikö hänn juosta karkuun vai rauhoittaa eläintä? Kuoliko hän nopeasti vai olisiko hän voinut jäädä henkiin, jos apu olisi tullut ajoissa?
Perhe jäi pulaan, ja pikku Elli päätyi jossain vaiheessa pikkupiiaksi Kuortinn kartanoon. Sisareni ovat kuulleet, että häntä ilmeisesti pidettiin hyvänä.
Yksi neljäsosa minusta on Oton perimää.
Toinen neljäsosa on Fredrik Aaltosta, joka oli Somerniemen Saarikon torppari,n kymmenen lapsen isä. Hänestä olen kuullut tarinoita paljon. Hän oli huumoria viljelevä viisas mies, joka oli uskollinen työväenaatteelleen ja joka samalla oli koko pitäjän arvostama Vetu tai Saarikko.
Työntekoa oli sekä Oton että Fredrikin elämä. Elanto saatiin maasta, taksvärkkiä tehtiin ja naapureita autettiin ja apua saatiin. Fredrik saattoi saada jonkun lantin lautamiehen toimistaan ja vähän tukevammann tulon metsätöistä, joihin pojatkin osallistuivat.
Mitä isoisäni ajattelivat? Mihin he uskoivat? Luultavasti he olivat tavallisia suomalaisia Jumalaa pelkääviä ihmisiä. Oton puolisosta Hilma-mummusta äitin kertoi, että tämä rukoili joka päivä lastenlastensa puolesta. Ehkä hänen rukouksensa ovat kantaneet minuakin elämän aallokoissa.
Fredrik kuulemma tunsi Raamattunsa. Jopa niin hyvin, ettei pappikaann pärjännyt hänen kanssaan. No, tässä on tätieni ja setieni huumorikerrointa, luulen. Joka tapauksessa hänen torppansa oli niin lähellä kirkkoa, että vain kapea järvenkaistale erotti ne. Kesällän kirkkoon soudettiin ruuhella, joulukirkkoon kierrettiin hevosella kulkusten kilistessä.
Fredrikin ja Idan kirkkomatkat päättyivät sata vuotta sitten, kun tarinan mukaan kirkossa oli siunattu aseita. En tiedä, oliko siunattu,n mutta näin on kerrottu. Ehkä jokin tuon kuohuvan ajan kirkkotapahtuma oli saanut suuret mittasuhteet kyläläisten mielissä. Ajatus aseiden siunaamisesta oli liikaa oikeudentuntoiselle Fredrikille. Jotain särkyi silloin hänenn mielessään suhteessa kirkkoon. Luulen, ettei se ollut vihaa vaan jonkinlainen hiljainen mielenilmaisu.
Hän on poismenneistä henkilöistä se, jonka kiihkeästi haluaisin tavata, jos se olisi mahdollista. Kysyisin häneltä,n miltä tuntui, kun saman kylän ihmiset alkoivat vihata toisiaan. Haluaisin kertoa, että hänen pojanpojastaan tuli pappi, ja muitakin pappeja tuli sukuun.
En haikaile vanhojen aikojen perään, en rankkaa työtä,n jonka rinnalla minun työni on ollut kevyttä. En kaipaa menneen maailman yhteisöllistä painetta, vaikka tuskin olemme sosiaalisista paineista vapaat nytkään. Ne vaan ovat erilaisia.
Jotain haluaisin säilyttään vanhasta, sinnikkyyden, sydämen hiljaisen uskon. Sitä kannattelee sukupolvien ketju, johon liityn ja jota jatkan vuonna 2019.
Kuvassa isoisoisäni Aatami Berg. Kuva otettu Pertunmaalla. Erityisen vaikutuksen minuun onn tehnyt kuvan joulukuusi.