“Ei tämä korona-ajan synkkyys ole mitään verrattuna talvisotaan.” ”Selvittiin me sota-ajastakin.” Tämäntapaista kuulee, kun joku esittää huoliaan pandemian aikaisesta maailmanmenosta jan varsinkin lasten selviytymisestä.
Toden totta, sota oli suurempi koettelemus kuin tämä nykyinen kriisi. Espanjantautikin oli nykyistä rankempi, puhumattakaan Mustasta surmasta.
Sota-ajasta selvittiin. Vai? Itsenäisyysn säilytettiin, talouselämän rattaat lähtivät pyörimään, ja elämä jatkui, mutta henkisellä tasolla selvittiin huonommin. Sota-ajan traumat jäivät vaikuttamaan aikalaisten ja heidän lastensan elämässä ja tuntuvat ehkä vielä lastenlapsissakin, ”kolmanteen ja neljänteen sukupolveen”.
Ihminen kantaa kehossaan ylisukupolvisia traumoja. Tästä on paljon havaintoja ja tutkimustietoa esimerkiksin fenomenologisen psykologian, psykoterapian ja vaikka konstellaatioteorioiden piirissä. Emme ole vain yksilöitä. Olemme osa yhteisöä, nykyistä ja ennen meitä elänyttä.
Olisinko jollain tavalla toisenlainenn persoona, jos isäni ja äitini ja heidän läheisensä eivät olisi joutuneet kokemaan vuosia 1939-44. Tai jos he eivät perhepiirissään olisi tunteneet sisällisodan vihaa. Tai jos äitini ei varhaislapsuudessaann olisi kokenut isän menetystä, aikaa huutolaislapsena ja itsenäisen elämän aloittamista 13-vuotiaana. Luulen, että olisin.
Elli-äitini tarina on varsinaisen selviytyjän tarina. Miten hyvä äiti hänn olikaan meille kuudelle lapselleen! Hän eli meissä sen, mitä ilman hän oli jäänyt. Kun nyt jo elämää nähneenä ajattelen häntä, niin jokin hiljainen kipu hänessä asui, luultavasti hänellen itselleenkin tiedostamaton.
Olisivatko Aleksis Kivi, C.G. Mannerheim, Minna Kant, Hella Wuolijoki ja Jörn Donner olleet erilaisia persoonia, jos he eivät olisi kantaneet mukanaan perheensä ja esivanhempiensa kokemuksia?
Historiammen kulkee mukanamme. Joskus se näkyy vaikeutena puhua tunteista, yliaktiivisuutena, alistumisena tai päsmäröintinä. Se heijastuu meistä, vaikka emme sanoisi mitään ja vaikkemme edes tuntisi taustojamme.
Koronapandemian jättää ehkä elinikäisen jäljen kymmeniin tuhansiin lapsiin ja nuoriin. Ei auta, vaikka heidän kokemuksiaan pidettäisiin vähäisinä verrattuna menneiden sukupolvien kärsimyksiin ja vaiettuihin ahdistuksiin.n Tämä on heidän ainutlaatuinen kokemuksensa ja heidän ainutlaatuinen elämänsä. Heidän sota-aikansa.
Maalaanko pirua seinälle? Ehkä. Olisin mielelläni väärässä, mutta voin myösn olla oikeassa. Miten vain, kaikki mitä ikinä voimme tehdä lasten ja nuorten tukemiseksi on lahja elämälle ja tulevaisuudelle.