Pidän puheita. Minua on vuosien varrella pyydetty puhumaan mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Elämäni varrelle kaikenlaisia puheita on mahtunut arviolta 5000, lyhyitä ja pitkiä, huonompia ja parempia.
Koulussa pelkäsin niitä muutamaa esitelmää, jotka pakotettiin pitämään. Aiheitakaan en meinannut keksiä. Kerran löysin Valituista Paloista artikkelin autojen sisäkumittomista renkaista. Siitä siis valmistamaan (lue: kopiomaan) pitkä esitelmä. En keksinyt mitään muuta!
Oppimishistoriani pähkinänkuoressa
Eniten olen oppinut itse puheiden pitämisestä. Se on pitkä stoori. Tämän kirjoituksen lopussa on puhujahistoriaani pähkinänkuoressa. Sijoitin sen loppuun, koska se on pitkä ja kuiva heti alkuun.
Mutta mistä sain oppia ja mallia?
Koko nuoruuteni ja työurani ensimmäisen puoliskon olin loistavien puhujien ympäröimä. Heitä riitti kristillisessä nuoriso- ja opiskelijatyössä sekä kansainvälisissä kuvioissa. Kansan Raamattuseura oli tunnettu valovoimaisista ja kansanomaisista puhujistaan, omista ja seurakuntapapeista, jotka osasivat ottaa yleisönsä leppoisasti, huumoria viljellen ja väkeä puhutellen: Niilo Tuomenoksa, Erkki Leminen, Juhani Kalmanlehto, Kaija Rolig, Valto Vartiainen, Pellervo ”Pelle” Heinilä, Kalevi ”Kale” Lehtinen, Eliina Heinonen ja monet muut, Mauri Tiilikaista ja Veli-Pekka Toiviaista unohtamatta. Jokaisella oli ikioma tyylinsä.
Opiskeluvuosina kärähdin siitä, että vaistomaisesti yritin matkia Kalmanlehdon Jussin puhetapaa, jota ihailin. Joku kuulijoista huomasi sen, ja antoi palautetta. Vaikka palaute oli ilmeisesti tarkoitettu kiittäväksi, niin se havahdutti minut ja aloin karistaa harteiltani Jussin tyyliä. Tosin en hänen perusviestiään
On sinänsä hauskaa, että eri kuppikuntien puhujat matkivat kyseisen heimon idoleita. Esasaarisia kuulee aina joskus. Kristillisissä piireissä oli aikoinaan helppo tunnistaa, kuka oli kansanlähetysläinen (heidän r-konsonanttinsa oli erityinen tuntomerkki – en tiedä mistä se juonsi), kuka körtti ja kuka hellari. Ruotsissa asuessamme panin kerran radion päälle, ja lähes yhden sanan kuulemisen jälkeen pieni tyttäreni sanoi ”pappi”. Sana oli ihan tavallinen sana, mutta menossa toden totta oli hartauspuhe.
Yhdellä radiohartauskurssilla sain osanottajakritiikkiä siitä, että juttelin niin tavallisella tavalla ”kansanraamattuseuralaiseen tyyliin”. Tosin kanssaoppijani tuskin tarkoitti sitä kritiikiksi, kertoi vain havainnon. Otin sen kuitenkin kritiikkinä, typerää kyllä. ”Pitäisikö tässä opetella hartausnuotti?” Puhuminen on herkkä asia, ja joskus olemme haavoittuvaisia saadessamme palautetta.
Oppimisharjoitukseni jatkuivat kansainvälisissä kuvioissa Campus Crusade for Christissa, jossa pääsin läheltä seuraamaan johtamiskouluttajia sekä joitakin valovoimaisia puhujalahjakkuuksia. Johtaja Bill Bright oli huikea visionääri ja kirkas kiteyttäjä, kaikessa tavallisuudessaan poikkeuksellisen vakuuttava. Josh McDowell oli kaikilla mittareilla mitattuna loistava esiintyjä, vaikken ollutkaan kaikessa hänen kanssaan samaa mieltä.
Koko kansainvälinen kulttuurimme perustui vaikuttavalle esiintymiselle. Joitakin jenkkikursseja kävin ja sain hyödyllisiä vinkkejä. Ruotsissakin kuuntelin hyviä puhujia. Olof Palme oli omassa sarjassaan, mutta kirkossakin heitä riitti.
Ellei tästä kaikesta jäisi edes pientä pölyhiukkasta takkiin, niin olisin totaalitumpelo.
Puhumisen ja vaikuttamisen taito sekä kommunikaatio yleensäkin on aina tuntunut kiinnostavalta. Teologian opiskeluun kuului puhetaidon kurssi sekä käytännön saarnaharjoitukset. Vieläkin muistan muutaman opin. Esimerkiksi sen, ettei käsiä tarvitse heiluttaa niin paljon, että yleisö pelkää kukkamaljojen ja kynttilöiden tippuvan pöntöstä lattialle. En ole varma, menikö viesti täysin perille. Jälkeenpäin mietin, että tarvitseeko saarnatuolissa olla niin paljon rekvisiittaa.
Matkan varrella on tullut luetuksi useita retoriikkaa ja homiletiikkaa käsitteleviä kirjoja. Logokset, eetokset ja paatokset tuli kahlattua niinä vuosina, kun opetin puhetaitoa muutamilla foorumeilla. Homiletiikan eli saarnaopin perusteoksista ehkä isoimmin minuun on vaikuttanut Martin Lönnebon Homiletik: puhujan on tunnistettava kuulijoiden eksistentiaaliset kysymykset ja tarpeet.
Parin vuoden aika Lohjan teatterin harrastelijanäyttelijänä opetti sekin jotain. Ohjaaja Martti Tschokkisella oli valtava varasto puhumiseen ja esiintymiseen liittyviä tiedonjyviä. Pari pientä kurssiakin niihin liittyi.
Muutama vuosi sitten kävimme Pirkko-vaimoni kanssa stand-up -kurssin. Se vasta oli haastavaa ja raastavaa. Opetti ainakin sen, että löysät jaarittelut sikseen, vitsit pitää kiteyttää. Plus että parhaat naurut syntyvät, kun tekee pilaa itsestään. Koomikkoa minusta ei tullut. Komiikka on ilmaisulajeista vaativin.
En siis edelleenkään pidä itseäni erityisen hyvänä puhujana. Varsinkaan kun vertaan itseäni todella hyviin. Mutta kuka käskee vertaamaan? Hyviä puheita olen kyllä onnistunut pitämään. Paras puhe ei aina ole se, joka menee oppikirjan mukaan. Kymmenet muut asiat voivat olla ratkaisevia.
”Pidän nyt hyvän puheen” on tavallaan huono lähtökohta. Mieluiten olen tyyppi, jolla on mielessä jotain, jota pitää tärkeänä ja jota haluaa välittää eteenpäin. Niiden keinojen avulla, joita on olemassa, eli kirjoittamalla ja puhumalla.
Varsinkin aikaisemmassa elämässäni perustehtäväni oli järjestää puhujille areenoita. Järjestöjohtajana ja pappina minun kuitenkin tuli itsekin pitää puheita. Samalla halusin olla muutakin kuin se pakollinen seremoniallinen höpöttäjä. Se kasvatti.
Ryhtymiseni yritysvalmentajaksi repi minusta esille edellisten vuosikymmenten opit ja harjoitukset. Huomasin, että sain väen osallistumaan ja että minua alettiin pyytää puhujaksi.
Millaiseen puheeseen pyrin
Tunnen jollain lailla onnistuneeni, jos kuulijalle jää mieleen yksi ajatus, jota hän haluaa miettiä edelleen.
Erityisenä tiedonlevittäjänä en pidä itseäni. Olisin luultavasti kehno koulun tai yliopiston opettaja. Hiukan olen niitä molempia kokeillut, ja asiasisällön osalta huomaan ajattelevani liian usein, että ”ne ja ne asiat löytyvät kirjoista, lukekaa sieltä”. Pyrin olemaan enemmän oivalluttaja. Jos hoksaan, että jonkun päässä syttyy lamppu, niin tunnen tyydytystä.
Minulla on aina ollut jonkinlainen pakkomielle saada porukka välillä nauramaan. Usein se on merkki siitä, että väki kuuntelee. Sitä paitsi kunnon naurun jälkeen on hyvä heittää avonaisiin kitoihin joku herkkupala, ehkä puheen tärkein pointti. Kunnollinen vitsinkertoja en ole, mutta yritän löytää ilmaisuja, jotka kevyesti kutittavat nauruhermoja. Se pitää väen hereillä. Samalla se synnyttää kuulijoissa yhteisöllisen kokemuksen, kuten aivotutkimukset ovat osoittaneet. Sitä kutsutaan aivojen synkronoinniksi.
Asian ja viihteen välinen suhde on sitten oma juttunsa. Käytännössä painopisteen pitäisi aina olla siinä, mitä haluaa sanoa, mutta silloinkin joku kiva pilke on paikallaan, jopa joskus hautajaispuheissa – riippuen mitä suurimmassa määrin tilanteesta. Itsemurhan tehneen serkunpoikani siunaus oli vakavista vakavin hetki. Vanhana kuolleen lennokkaan ikiliikkujan Irja Keurulaisen siunauspuheeseen oli luontevaa sijoittaa muutama hauska muisto, joka nauratti saattoväkeä.
Pöytäpuheissa ja niitä muistuttavissa esityksissä viihteellinen puoli voi olla pääroolissa. Moni tilanne kaipaa kevennystä. On kiva nauraa yhdessä. Olen huomannut, että puheiden komediallinen puoli on valmisteltava erityisen huolellisesti, ellei sitten tilanne synnytä omaa komiikkaansa, mikä onneksi usein tapahtuu. Varsinkin jos väki on jo valmiiksi hilpeällä tuulella.
Valmentajaurani alkuvaiheessa panostin jopa liikaa väen hauskuuttamiseen. Sain porukan nauramaan. Se tuntui niin kivalta, että naurattaminen meinasi lipsahtaa jutun pääaiheeksi. En muista, mikä minut sitten havahdutti siirtämään painopistettä vakavampaan suuntaan. Kai se vaan oli silloinen itsekriittisyyden puuska.
Miten valmistan puheeni
Jokainen puhe on ainutkertainen tapahtuma. Valmistelun aloitan aina ajoissa, joskus monta viikkoa ennen h-hetkeä. Mitään puhetta ei voi pitää ilman kunnon valmistelua. Erityisen hyvin on valmisteltava ex tempore -puheet, kuten osuva sanonta kuuluu.
Kaikkia puheita ei ehdi valmistella yhtä hyvin. Jos aikaa valmisteluun on vain vähän, niin juuri silloin hyötyy siitä, että on panostanut monen muun puheen valmisteluun.
Jos teema on tuttu, ja olen pitänyt siitä monta esitystä, silloin voi riittää muutamana edeltävänä päivänä tehtävä päivitys. Pääkohdat ovat selkäytimessä, asia seuraa luontevasti toistaan, ja uudet asiat on helppo liittää vanhaan ja tuttuun.
Tässä vaiheessa valmistelun painopiste on kohderyhmän opiskelussa: mitä minulta odotetaan, keitä on paikalla, miten he ajattelevat ja puhuvat, mikä on tilanne jne? Kotisivuihin tutustumista, ehkä muutama haastattelu.
Toisessa ääripäässä ovat puheet, jotka ovat tavalla tai toisella ainutkertaisia, vain siihen yhteen tilanteeseen luotavia. Tuttuun aiheeseen tarvitaan uusi tulokulma, tai tilanne on muuten tärkeä ja kertaluontoinen.
Silloin saatan aloittaa valmistelun kolme kuukautta aikaisemmin. Alan koota ideoita sitä varten avaamaani tiedostoon tai reflektiovihkoon. Luen aiheen ympäriltä, keskustelen somessa tai kaveriporukoissa, kypsyttelen ja kääntelen. Lopulta sanomisen ydin ja ideat kiteytyvät. Sellaiset puheet kirjoitan aina sanasta sanaan (vaikka sitten voinkin puhua vapaammin).
Itse kirjoittamiseen menee korkeintaan pari tuntia. Teen sen muutama päivä ennen puheen pitämistä. Harjoittelen, tarkennan, fiilaan ja tarkennan mielikuvaani siitä, mikä on puheen fokus sekä mitkä ovat sen avainilmaisut ja elävöittävät elementit.
Puhe tarvitsee draaman kaaren. Kiinnostuksen herättäminen sopivan ytimekkäästi, pääkohtien tunnistaminen, tarinoiden ja esimerkkien löytäminen, välikiteytykset ja lopetus. Erityisen tärkeitä ovat tarinat. Jos saa koko puheen ympärille jonkinlaisen metatarinan, niin sitä parempi.
Ajattele vaikka sänkipartaista käyrää piippua polttelevaa kansanmiestä, joka tunnetaan tarinankertojana. Hän saattaa aloittaa juttunsa viittaamalla järven taakse ja sanomalla, että siellä juosta lönköttää kettu. Hän pitää kätensä osoittamassa kohti ketun reittiä ja jatkaa puhettaan jostain kokonaan muusta. Koko ajan yleisö odottaa jännittyneenä, mitä sille ketulle tapahtuu ja kuuntelee puhujaa herkeämättä. Parhaissa puheissa on aina kettu. Puhe on hyvä raamittaa. Kehyskertomukset ovat aina vahvoja, jos niitä on varastossa.
On hyvä varoa, ettei jauha asiaansa puhki. Kuulijan on saatava tehdä oivalluksensa itse. Olen pitänyt mottonani, että ammuksen ei pidä räjähtää puhujan suussa vaan kuulijan päässä. Lohduttominta on, jos se ei räjähdä missään. Hienointa on, jos kuulijat saavat riittävästi aineksia voidakseen itse tehdä johtopäätöksiään.
Puhe on kuin virta. Välillä se virtaa vuolaasti, sitten on muutama suvanto ja jossain kohtaa myllertävä koski. Rytmittäminen on parhaiden puheiden välttämättömyys.
Varsinaisessa esiintymistilanteessa olen yrittänyt huolehtia siitä, että minulla on kontakti yleisöön. Katseita, kysymysten houkuttelua, pariporinat (jos on pitkä esitys), yleisön tilanteen tunnistelua.
Yhdeltä jenkkipuhujulta opin, että puhe alkaa jo siinä vaiheessa, kun puhuja tulee paikalle tai kun yleisö saapuu. Yritän aina ennen aloittamistani jutella muutaman osallistujan kanssa. Kuulijat saavat samalla kasvot sille mitä on tulossa. Itsekin pääsen fiilikseen. Ja mikä ehkä tärkeintä: suurin osa väestä huomaa, että ”puhuja juttelee meidän kanssamme”. Se rakentaa uskottavuutta, eetosta.
Puheen esittäminen
Tästä voisi pakista pitkään. Itse olen alkuvuosien sössöttelyn jälkeen panostanut äänen vaihtelevuuteen ja kantavuuteen, katsekontaktiin ja vuorovaikutukseen. Monet puhujat mumisevat ja nielevät lauseiden lopun. Jotkut viipyilevät omissa maailmoissaan rakastaen eniten omaa ääntään ja omia ajatuksiaan. Monet esittävät asiansa monotonisesti ilman rytmillisiä ja äänellisiä muutoksia.
Tiedän, minulla on yhä taipumus sössöttämiseen. Minua lohduttaa, että joillakin arvostetuilla puhujilla on puhevika. Hyvänä esimerkkinä s-vikainen arkkipiispa Martti Simojoki.
On monta tapaa pilata hyvin valmisteltu puhe.
Minua on auttanut, että pyrin muistiinpanoissani tai ajatuksissani merkkaamaan, mitkä ovat lauseiden tai pitempien osien tärkeimmät yksittäiset sanat tai ilmaisut. Puheilmaisu tavallaan kulkee niitä kohti. Niiden jälkeen on taas hyvä pitää lyhyt tauko, että kuulijat pääsevät maistelemaan asiaa.
Luulen, että minulla on taipumus puhua mieluummin liian nopeasti kuin liian hitaasti. Tosin jossain kansainvälisessä koulutuksessa valmentaja sanoi, että ihmisen ajatus kulkee paljon nopeammin kuin puhujan sanat. Joten jos puhuja jahkailee, kertailee ja jauhaa asiaansa toivottoman hitaasti, niin kuulijat eksyvät ajattelemaan omia asioitaan. Tätä on tärkeä miettiä erityisesti, jos kuulijajoukko on suuri. Pienessä ryhmässä ja intiimissä tilanteessa pohdiskelevan rauhallinen tyyli voi olla hyve.
Tässäkin jokaisen pitää yrittää löytää oma luontainen tapansa. Sen päälle voi sitten rakentaa erilaista opittua ja harjoiteltua.
Esitystilanteessa puhujaa auttaa, kun hän tunnistaa yleisön joukosta erityisen ystävälliset ja elävät kasvot, ehkä paritkin eri puolilta salia. Ne luovat energiaa, jota puheen pitämisessä totta vieköön tarvitaan.
Yhtenä luovuttamattomana periaatteena olen pitänyt sitä, että en ylittäisi minulle annettua aikaa. Se on sekä yleisön että jälkeeni tulevien puhujien arvostamista. Jos pääsen lauteille myöhemmin kuin olisi pitänyt, edellisten puheiden venymisen takia, niin lopetan osuuteni aina aikataulussa ilmoitettuna aikana, vaikka puheeni lyhenisi paljonkin. Paitsi jos järjestäjä antaa selkeään signaalin, että anna mennä yli.
Huonosti valmistellut puheet yleensä venyvät pitemmiksi ja tylsemmiksi kuin hyvin valmistellut. Se on yksi hyvä syy panostaa valmisteluun ja jopa puheen kirjoittamiseen. Varsinkin jos muistaa kill your darlings -periaatteen eli malttaa jättää pois hyviäkin asioita, jotta puhe pysyisi kasassa.
Erityisesti työelämävalmennuksissa on mietittävä esitystekniikka. Aikoinaan asiaan kuuluivat kalvot, myöhemmässä vaiheessa tyylikkäästi tulostetut. Toki muistan liitukaudenkin.
PowerPoint on loistava apu. Se auttaa muistamaan asioiden järjestyksen eikä puhujan tarvitse muita muistiinpanoja. Harmi kyllä, luvattoman monet puhujat kirjoittavat dioille kaiken, mitä aikovat sanoa ja pahimmassa tapauksessa lukevat tekstiään pää käännettynä kohti skriiniä.
Dioille pitää laittaa vain muutama iskusana, kuva tai muu visuaalisesti merkittävä elementti. Kuulijoiden tulee tuijottaa puhujan habitusta, eleitä ja ilmeitä, ei tihrustella pientä pitkää tekstimassaa.
Erityisen virkistävää on, kun joku puhuu ilman muuta tekniikkaa kuin oma keho ja ääni.
Usein puhun ilman minkäänlaista lunttia. Se edellyttää, että puheen aihe on tuttu, puhe sisältää varmoja nakkeja eli elementtejä, joita olen käyttänyt ennenkin, ja että puheen rakenne on looginen. Kun sanon yksi, niin siitä luonnostaan seuraa kaksi.
Vaihtelu virkistää. Tykkään myös tulla haastatelluksi. Parasta on, jos en saa kysymyksiä etukäteen.
Lyhyet ex temporet ilman mitään valmisteluja ovat sitten oma juttunsa. Silloinkin on hyvä pikaisesti miettiä, mikä olisi se yksi asia, jonka haluaisin välittää. Ellei ole mitään sanottavaa, niin on parasta sanoa se lyhyesti.
Joskus muistiinpanot voivat olla avainsanalista. Jos kirjoitan koko puheen, niin pidän sen kädessäni A5-kokoisina papereina, joissa teksti on riittävän isolla fontilla. Silloinkin harjoittelen puhetta, usein jopa niin pitkälle, että periaatteessa voisin pitää sen ulkoa. Pyrin esittämään puheen luontevasti, ei luetun tuntuisesti. Katsekontakti, tauotus ja vastaavat on hyvä pitää mielessä koko ajan.
Niitäkin tilanteita on, joissa lähden liikkeelle puhuttelemalla yleisöä ja heittäydyn keskusteluun. Ne ovat parhaimmillaan unohtumattomia hetkiä. Niissä en tunnista juurikaan flopanneen. Mutta aika kultaa muistot.
Loistavia puheita olen kuullut valtavasti, mutta pakko myöntää, että kehnojakin puheita on tullut kuunnelluksi. Ja myös pidetyksi. Niistäkin voi oppia. Mikä niissä toimi? Mikä meni vikaan?
Kuulija toivoo aina, että puhuja onnistuisi. Minäkin pyrin kuuntelemaan puhujia hyväntahtoisesti ja armollisesti. Sen ajattelu on hyvä lähtökohta myös, kun astun yleisön eteen. Kuulijat eivät ole vihollisiani vaan ystäviäni.
Entä miltä minusta tuntuu prosessin eri vaiheissa, erityisesti puheen jälkeen?
Valmisteluvaihe on aina hauskaa. On kiva kerätä ajatuksia ja ideoita. Teen sitä nautiskellen ja viipyillen. Aloitan hyvissä ajoin, kuten kuvasin.
Juuri ennen puheen aloittamista tunnen kivaa kutinaa. Olen valmistautunut. Olen juuri ennen puhetta höpötellyt joidenkin kuulijoiden kanssa ja ehkä bongannut muutaman sanonnan ja jonkun nimen. Takavuosina jotkut puheet saattoivat jännittää tosissaan, varsinkin jos yleisö koostui kollegoista.
Jos kaikki menee hyvin, nautin itse tilanteesta. On mukavaa, jos tulee haastavia kysymyksiä tai muuta vastakaikua, kuten naurun hörähdyksiä oikeaan aikaan. Tykkään tulla keskeytetyksi.
Joskus nuoremman iän vaiheilta muistan pari tilannetta, joissa väki hihitteli ilman että olisin kertonut mitään hauskaa. Pakko myöntää, että sellainen sekoittaa konseptit. Kerran hoksasin, että vetskarini oli auki. No, vedin sen kiinni ja heitin siihen liittyen jonkin kommentin.
Nykyään yritän tarkistaa sen puolen aina ennen lavalle astumista. Vähintään kerran kollegani on pelastanut minut ennen h-hetkeä.
Vielä 2000 luvun alussa saattoi sattua, että seminaarilaisilla oli edellinen ilta mennyt pitkäksi ja väsymys heijastui lavalle saakka. Siinä sitten vaan täytyi yrittää tehdä, mitä tehtävissä oli, hoitaa urakka maaliin. Puhe ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon, vaikka olisi esittänyt mitä akrobatiaa ja aktivoinut väkeä. Teki mieli luikkia pakoon. Enää vastaavia tilanteita ei ole tullut.
Entä puheen jälkeen?
Useimmiten tunnen itseni yksinäiseksi ja joskus lähes riistetyksi. En tiedä, mistä se johtuu. Onko se kovaa itsekritiikkiä? Voi olla. Hylätyksi tulemisen kokemusta? Ehkä. Olenko pannut itseni niin kokonaan likoon, että tunteeni käyvät kierroksilla vielä pitkään? Aina en pääse purkamaan kokemustani. Takavuosina saatoin soittaa autosta luottokollegalleni ja kertoa fiiliksiäni, hyviä tai huonoja.
Väki sanoo, että olipa hyvä puhe. Tai aikoinaan, että hyvin lauloit. En osaa oikein ottaa vastaan kehuja. Kai ajattelen, että niin sanotaan aina. Tai ehkei minua lopultakaan ihan täysillä kiinnosta, oliko puhe hyvä vai keskinkertainen. Se oli mitä oli, sitä ei saa takaisin. Fiilikseni ovat usein ristiriitaisia. Tosin eivät aina.
Ehkä haluaisin ennen kaikkea kuulla, mitä ajatuksia puhe herätti tai miten se konkreettisesti vaikutti tai mitä se aiheutti. Sellaista palautetta ihmiset tulevat antaneeksi vain harvoin. Itsekään en taida muistaa kertoa juuri sitä, kun annan esiintyjälle palautetta.
Edellisessä elämässäni seisoin usein kirkon ovella kättelemässä ja kuuntelemassa ystävällisiä hymistelyjä. Mutta tiesikö kukaan, miltä minusta juuri silloin sattui tuntumaan? Se oli kai yksi tekijä siinä, että aloin kaivata irtiottoa ja jotain uutta. Vaikka ovathan ne tuntemukset tuttuja nykyäänkin.
Olen kuin vanha koomikko, joka esityksensä jälkeen lyyhistyy istumaan käytävän lattialle, kun väki jatkaa riemukasta elämistään. Usein tuntuu siltä, vaikka seilaan muina miehinä väen joukossa.
Sitä hienompaa on, kun joku hoksaa ja osaa tulla ilmaisemaan aidon kiitoksensa. Hän osoittaa arvostusta sille, että olen antanut hänelle jotain. Sellainen pehmentää jälkituskaani.
Tai ehkä vielä enemmän kyse on siitä, että ”hyvä puhe” -tyyppiset palautteet ovat puhujan esineellistämistä. Viittaan Buberin ja Levinasin pohdintoihin: toinen ei ole koskaan Se, hän on aina Sinä. Herkkänä hetkenä sitä haluaisi tulla kohdatuksi ihmisenä, ei esimerkiksi puhujana.
Meidän on jotenkin helpompaa kiinnittää huomio henkilön tekemiseen ja kiittää hänen suoritustaan verrattuna siihen, että hän on antanut itsestään jotain tai että hän ylipäänsä on halunnut tulla mukaan.
Kummallista että kirjoittamiseni ei ole koskaan herättänyt minussa näitä hylkytunteita. Miksei? En tiedä. Tekstejä olen julkaissut tuhansia, joukossa monia kirjoja. Kirjoittaminen on minulle vähemmän tunneherkkä alue kuin puhuminen. Se ei ole samalla tavalla kerrasta poikki -tapahtuma.
”Haluaisin oppia puhumaan.”
Oma lukunsa ovat perhepiirin puheet, jotka olen pitänyt isän tai papan roolissa. Erityisesti minua on ilahduttanut nuorisolta tullut palaute ja arvostus: ”Pappa, tosi paljon kiitoksia.”
Saska, 16 v., sanoi, että ”haluaisin oppia puhumaan samalla tavalla kuin sinä”. Juttelun lomassa totesin, että parhaiten oppii puhumalla. Saska otti asiasta vaarin ja muutama viikko myöhemmin piti loistavan puheen veljensä rippijuhlassa, ”puhe veljelle”. Puhe oli persoonallinen, siinä oli pilkettä, ja retoriikan tärkeimmät asiat olivat kohdallaan. Oma lukunsa on Taneli, jolla on erityinen kyky olla yleisön edessä oma luonteva itsensä.
Moni puhuja on jättänyt minuun jäljen. Olen omalta osaltani luultavasti jättänyt jäljen muutamaan muuhun, jotka taas jatkavat puheiden pitäjien ikiaikaista perinnettä.
Tunnen tästä kaikesta hämmentynyttä kiitollisuutta.
Appendix: Puhujahistoriani pähkinänkuoressa
- Seurakuntanuorissa meillä oli kiva porukka, Heinon Harri, Mäkisen Aarre, Kilven Juha ja muutama muu. Välillä tuli pieniä esiintymisiä, joita tavallaan halusin ja tavallaan pelkäsin. Jalkani tärisivät ja polveni hakkasivat yhteen, kun jouduin Turun keikalla lukemaan kirkossa psalmitekstin. ”Kaikki varmaan huomasivat sen”, mietin häpeissäni pitkään.
- Sitten tuli joukkoherätys, mukana valtavasti porukkaa. Tulivat todistuspuheenvuorot, joissa piti kertoa uskoontulostaan. Yritin aina ottaa hiukan omaperäisen tulokulman, kun en halunnut mennä ihan kaavan mukaan. Sain innokkaalta papiltamme siitä moitteet. Nämä pienet puheet johtivat jalkojeni darraamisen loppumiseen.
- Lukion toisella osakseni tulivat aamuhartaudet koko koululle, salissa ja samalla kouluradion kautta. Ussanmaikkani Tauno Hoikko ja Heikki Huhtala kai järkkäsivät ne. Vasta viime vuosina olen tajunnut, että koulukaverit arvostivat niitä. Joskus joku luokkakaveri tuli kiittelemään. En oikein osannut ottaa kiitosta vastaan. Kun pidin puheen lääkäri Ilmo Parvisen väitöspäivän iltakirkossa, pyysin tuoreelta tohtorilta anteeksi, että olin torjunut hänen kiitoksensa koulussa pitämäni aamuhartauden jälkeen. En tiedä, huomasiko hän reaktiotani silloin aikoinaan. Se iltakirkko oli muuten herkkä tilaisuus. – Torjuminen kai johtui siitä, että itse tunsin epäonnistuneeni.
- Lauluharrastuksen alkaminen oli yksi etappini. Tulivat yksinlauluesitykset, jolloin olin paljaana yleisön edessä. Alkuun se oli hurja kokemus. Missä pidän kädet? Muistanko sanat? Tuleeko se korkea ääni?
- Sitten teologiseen. Kristillinen opiskelijaliike poiki jatkuvia juonto- ja puhetehtäviä, pieniä ja suuria. 60-luvun jälkipuoliskolla hengelliset opiskelijatapahtumat keräsivät valtaisat määrät väkeä. Ainakin kerran juonsin Laula kanssamme -ohjelman Yliopiston suuressa luentosalissa ja samalla suorana radiossa.
- Minusta tuli opiskelijapappi ja sittemmin opiskelijaliikkeen pääsihteeri. Paljon puheita tapahtumissa, kouluvierailuja, opetuspuheita ja -sarjoja, seurakuntatapahtumia. Monia vihkipuheita, kun opiskelijat pariutuivat. Aloin löytää oman tyylini. Joskus sain muutamilta vanhemmilta kritiikkiä siitä, etten saarnatessani käyttänyt puhdasta kirjakieltä. Olin heidän mielestään liian rento. ”Mutta asiaa sinä kyllä puhut”, he kiittelivät.
- Rippikoululeirit olivat parhaita puhumiskouluja, mukana silloin aina jotain 80 nuorta. Luokan mielenkiinto piti pitää vireillä, kun opetti junnuille kymmentä käskyä. Erityisesti iltanuotiopuheissa täytyi panostaa tarinoiden kertomiseen.
- Ruotsin aikani kesti kuusi vuotta, puheita ja puhesarjoja. Johtamispuheita omalle staffille. Here’s Life kampanjan myyntipuheita eri puolilla Ruotsia. Opetussarjoja Englannissa, Belgiassa, Sveitsissä, Barcelonassa ja Pohjoismaissa. Briteille oli tärkeää, että puhe piti aloittaa vitsillä. Sen kehittely oli loppujen lopuksi aina päivän kovin haaste. Yksi vitseistäni valittiin viikon huonoimmaksi, mitä britit tuntien arvostin suuresti. Ruotsi ja englanti olivat työkieliäni. Nyt ne ovat rapistuneet.
- Kausi Kansan Raamattuseuran johtajana ja Sanan päätoimittajana oli oma lukunsa. Motivaatio- ja johtamispuheita ja katsauksia henkilökunnalle, saarna lähes joka pyhä jossain päin Suomea, esitelmiä, syntymäpäivätervehdyksiä, esiintymisiä kansanjuhlissa. Joskus lomallakin joku puhe jossain. Näinä vuosina päätehtäväni oli toimia niin, että varsinaisilla puhujilla oli hyvät toimintaedellytykset ja kysyntää.
- Billy Grahamin Missio Helsingin stadionkokousten juonto oli tietenkin jonkinlainen kohokohta. Harva pääsee esiintymään neljänä peräkkäisenä iltana kymmenien tuhansien yleisölle. Olen huomannut, että monet muistavat minut siitä.
- Kastepuheita ja vihkipuheita olen pitänyt pitkin matkaa näihin päiviin saakka, harventuvalla tahdilla. Siunauspuheita on ollut lähinnä sukulaisten hautajaisissa, joukossa muutaman läheisen ystävän siunaaminen. Jotkut olivat lähes ylivoimaisen rankkoja kokemuksia. Ensimmäinen siunaamiseni oli pappisurani alussa. Läheinen ystäväni Pekka Niemelä oli lentäjä, ja hänen ohjaamansa pienkone ajautui Ruotsissa ukkosmyrskyyn, mukana Pekan pikkuveli ja kaksi muuta. Kaikki kuolivat. Olin vihkinyt Pekan ja Pipsan vuotta aikaisemmin. Keski-Porin kirkko oli ääriään myöten täynnä.
- Merkkipäiväpuheita lapsille, lastenlapsille ja muutamille ystäville. Sekä joissakin työpaikan vuosijuhlissa, kuten Novetos 10 v. ja 20 v.
- Pöytäpuheita illallisilla, rapujuhlissa ja muissa pippaloissa. Niissä pitäisi olla hauska olematta kuitenkaan täyspelle. Jotain pitäisi yrittää myös sanoa. Usein pelleminä otti voiton.
- Puhetaidon valmennusta annoin Helsingin yliopiston teologian opiskelijoille (praktikum-harjoitukset) muutaman vuoden ajan. Tästä vaiheesta olen myöhemmin kuullut, että valmennus oli ollut hyödyllistä. Olen myös antanut retoriikan koulutusta ja sparrausta asiakkaille sekä Novetos-kollegoille, ryhmässä ja henkilökohtaisesti. Parissa kansanopistossa vedin esiintymisvalmennusta niinä aikoina, kun siirryin yrittäjäksi.
- Olen ollut luennoitsija, kouluttaja ja valmentaja Novetoksen alusta saakka vuodesta 1997, tunnin esityksistä aina pitkiin kokonaisuuksiin. Koko päivän valmennus oli varsin tyypillinen. Opettelin aika vuorovaikutteisen tyylin. Oli vuosia, jolloin käytännössä jokainen päivä oli tätä perustyötä. Väliin mahtui esitelmiä suurissa seminaareissa sekä puheita pienemmille ryhmille. Jos ei muuta, niin ainakin itseäni opin tuntemaan. Vähitellen aloin tunnistaa jopa kapasiteettini rajat.
Tuon listan lukeminen läkähdyttää. Mutta kun sen kaiken venyttää 55 vuodelle, niin ehtiihän siinä. On ollut siistejä onnistumisia ja noloja mokia, flow-kokemuksia ja liikaa yrittämistä. Joskus myös liian vähän yrittämistä.
Teemani eivät ehkä ole olleet niitä kaikkein seksikkäimpiä. Arvot, etiikka, merkitys ja kutsumus ovat normisuomalaisen mielessä suhteellisen harvoin, ne vain ovat jotenkin selkäytimessä. Yrittäjyyteni alkuvuoisina puhuin usein hyvinvoinnista ja motivaatiosta. Ne olivat kuulijalle helpompia teemoja. Onneksi vaativistakin aiheista voi puhua muutenkin kuin otsa rypyssä ja kaulasuonet kireällä.
”Ensin vaiva ja sitten häppee”, sanoi kokenut saarnaaja William Uotinen aikoinaan.
Pari linkkiä
Puheita voi joutua pitämään hankalissakin tilanteissa. Tässä yksi esimerkki. Tila oli visuaalisesti eristetty kulma Fazer caféssa. Auditiivisesti tila ei ollut eristetty muusta kafeteriasta. Silti tästä muutaman kymmenen hengen tilanteesta tuli hieno intensiivinen hetki, joka poiki jatkojuttuja: Järjestötyö – kutsumusammatti?
Merkityksen kokemuksesta minua haastatteli Ilona Rauhala (tyttäreni) podcastissa Merkityksen kokemus.
Muita Elämäni ja teemani -linkkejä
Mietin, mitä on tullut tehdyksi ja mitä olen ajatellut
Johtaja ja johtamisen kehittäjä