Kirjat ja muut kirjoitukset ovat melkein aina olleet osa minua. Ensimmäisen kirjaseni tein 5-6-vuotiaana, kun opin kirjoittamaan isän isolla Remington-merkkisellä kirjoituskoneella ja sorvasin oman lehden.
Noita lehdykäisiä tuli sitten väsätyksi vuosien varrella. Koulussa nämä hengentuotteeni mahtuivat kämmeneen piiloon, mikä esti kärähtämistäni, kun ne kiersivät luokassa kädestä käteen vaimennettujen hörähdysten siivittäminä. Lehdet sisälsivät pilapiirroksia ja muuta pilailua opettajista. En ole niistä kovin ylpeä, mutta jotain harjoittelua ne olivat sille, että kirjallisesta ilmaisusta kehittyi minulle niin tärkeä.
Ainekirjoituksesta tykkäsin ja sain siitä yleensä parhaat numeroni. Ensimmäisen painetun lehtijuttuni tein lukiolaisena, ja sitten erilaisia tuotoksia alkoi syntyä.
Merkittävän itseluottamusbuustauksen kirjoittajakokemukseeni antoi suomen ja latinan opettajani Eino ”Emppu” Salmenperä. Oli ainekirjoitusten palautustunti. ”Aaltonen, tulepa tänne eteen.” Menin tuntien pientä pelkoa. Olin aiemmin pärjännyt ainekirjoituksessa kohtuullisesti, tykkäsin kirjoittaa, mutten oikein luottanut itseeni.
Emppu selaili ainettani, ja minä seisoin pöydän vieressä. Sitten hän porasi katseensa minuun ja sanoi hitaasti: ”Jumalauta, Aaltonen, sinä olet kirjoittaja.”
Se oli niitä lauseita, jotka ovat määrittäneet tärkeän osan tulevasta elämästäni. Sen sanoi meidän kaikkien kunnioittama opettaja. Ne viisi sanaa osuivat epävarmaan poikaan, joka puoli vuotta aikaisemmin oli ryhdistäytynyt ja alkanut lukea kokeisiin. Siitä saakka olen kirjoittanut käytännössä aina, vähintäänkin päiväkirjaa. Ja kieleen liittyvät ilmiöt ovat hurmanneet minua.
Löysin joitakin aikoja sitten ensimmäisen päiväkirjani. 16-vuotiaani kirjoitin, että haluaisin aikuisena tulla kirjailijaksi. Vielä on aikaa.
Kirjailijana en siis pidä itseäni, tietokirjailijana kylläkin. Ihailen monia superkirjoittajia kuten Dostojevskia, Tervoa, Saarikoskea jälkeläisineen ja kymmeniä muita, mutta samalla olen päättänyt olla vertaamatta itseäni muihin. Yritän olla paras versio omasta itsestäni.
Olen joskus sorvannut lauseen: ”En yritä kirjoittaa kuin Dostojevski – miksi kutistaisin itsenäni.”
Miksi?
Mikä on pannut minut kirjoittamaan tai tekemään lauluja ja kaiken lisäksi julkaisemaan tuotoksiani?
Paras vastaus varmaan on, että tykkään kirjoittaa.
Aikaahan tähän kaikkeen on mennyt. Tein sormiharjoituksen, joka perustuu siihen, että kirjan kirjoittaminen on keskimäärin puolen vuoden projekti, puhtaana työnä kolmisen kuukautta (toisinaan kaksi vuotta työn ohella, joskus – tosi harvoin – muutama viikko riippuen kirjan laajuudesta). Laajempi artikkeli vie minimissään kaksi päivää, joskus enemmän. Lehtiartikkeliin hupenee päivä. Pakinoita, kolumneja ja muita pienempiä juttuja kirjoittaa päivässä ehkä kaksi, kun ottaa huomioon ideoinnin ja luovat tauot. Blogi voi syntyä hetkessä, mutta hiomiseen saatan käyttää tuntejakin, jos on aikaa.
Jos tämän aikapanoksen muuttaa viisipäiväisiksi työviikoiksi ja panee viikot putkeen, niin puhtaana työnä olen tehnyt kirjoittamista hyvinkin 10 vuotta. Tämä tuloslaskelma on toistaiseksi epävirallinen.
Tämän lisäksi tulevat puheiden kirjoittamiset ja erilaisten raporttien sun muiden laatimiset. Aika paljon on tullut istutuksi kirjoituskoneen tai päätteen ääressä. Ja yhä tykkään siitä.
Kirjoittamiseni näyttää kiihtyneen iän myötä. Minulla todennäköisesti on enemmän sanottavaa kuin nuorempana ja varsinkin sanomisen tarvetta. Samalla minulla on enemmän valmiuksia kirjoittamiseen. 4-5 vuoden jakso päätoimittajana vahvisti kirjoittajaidentiteettiäni. Kirjoitin joka viikko paljon erilaista tekstiä, eikä kirjoittamiseen ollut turhan paljon aikaa käytettävissä. Lisäksi luin paljon muiden tekstejä ja opin arvioimaan niitä. Kirjoittamisesta tuli osa minua.
Laulutekstit ovat sitten toinen juttu. Yksittäisen laulun kanssa tuli tuhnattua pitkäänkin. Kaikki lauluni tein 70-luvulla.
Siis miksi? Paitsi että olen tykännyt dokumentoida ajatuksiani ja tuntemuksiani.
Minulla mitä ilmeisimmin on halu vaikuttaa. Haluan muuttaa jotain, ymmärrystä, asenteita, ajattelutapoja. Haluan synnyttää oivalluksia. Osa siitä on maailmanparantajaminääni. Ehkä se on jonkinlaista vallankäyttöä. Vaikutusvaltakin on valtaa.
Miksi vieläkin? Haluan kai jättää itsestäni jäljelle. Kirjat ja blogit säilyvät jossain. Voi olla, että jonkun lapsenlapsenikin hyllyssä niitä vielä on kymmenien vuosien jälkeen, muistona papasta. Ehkä joku kirja kulkeutuu kauemmaskin, tuleville sukupolville: ”Joskus eli sellainen Tapio-niminen tyyppi, joka on kirjoittanut tämän hassun kirjan, jonka kieli on vanhaa ja joka puhuu kummallisista asioista, mutta josta isoisäsi äiti puhui lämpimästi, lapsena olin tavannutkin hänet. ”
Haluan tulla nähdyksi.
Tätä kaikkea tunnistan itsessäni, kun mietin tunteja, kuukausia ja vuosia, jotka olen istunut ja kirjoittanut, välillä lukenut, googlannut, bongannut ideoita, kypsytellyt sanottavaani, tuijottanut paperia tai ruutua, johon on ilmestynyt merkkejä ja merkkien jonoja.
Enkä oikeastaan tunne tehneeni mitään. Kun kirja tai muu teksti on valmis, mieleni työstää jo seuraavaa. Kurinalaisuutta se ei ole, vaikka sitäkin kirjan kirjoittamisessa vaaditaan. Enemmänkin se on seurustelua ajatusten kanssa, omien ja muiden.
Kirjoittajakokemukseni
Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Kukaan ei ole vierelläni, kun istun päätteen ääressä ja naputtelen näppäimiä.
Mutta minun kirjoittamisellani on ollut sosiaalinenkin ulottuvuutensa. Huomattavan osan kirjoistani olen kirjoittanut tiimityönä. Se on laajentanut ja syventänyt sisällön rikkautta. Ajankäytöllisesti ja muutenkin useamman kirjoittajan kanssa tehty kirja on ehkä vaativampi urakka kuin pelkkä oma tuotos. Tekstejä täytyy pallotella, tyyliä ja ajatuksia täytyy yhtenäistää, toisten ajatuksia pitää yrittää ymmärtää.
Muutamassa tapauksessa olen kirjoittanut tiiminä, koska olen halunnut sparrata nuorempia kollegoitani eteenpäin, sekä kirjoittajina että asiantuntijoina. Uskon, että se on ollut ollut meille molemmille antoisa kokemus. Matkan varrella olen tullut sparranneeksi monia muitakin aloittelevia kirjoittajia. Muutaman kerran on ollut kiva nähdä nimensä väitöskirjan kiitososastossa.
Jos kuvaisin kirjoittamisprosessiani kuvataiteen termein, niin lähestymistapani on impressionistinen tai mosaiikkimainen.
1.Aluksi on idea. Sitten alan kehitellä jatkoideoita. Homma muhii päässäni lenkkipoluilla ja muuten miettiessä. Sitten alan kirjata mietteitäni koneelle tai vihkoon.
2.Päätös kirjoittamisesta kiteytyy siinä vaiheessa, kun sisältö on vielä nupuillaan.
3.Seuraavaksi alan kirjoittaa aiheeseen liittyviä lyhyitä pätkiä, mitä tahansa, jossa teksti alkaa kuljettaa minua. Se voi olla tulevan kirjan alusta, keskeltä tai lopusta.
4.Tässä vaiheessa teen karkean sisällysluettelon, jokainen tuleva luku omaksi tiedostokseen.
5. Nyt alkaa syntyä kirjan ensimmäinen versio, johon tyhjennän kaiken sen, mikä kyseisestä asiasta on mielessäni ja muistissani. Ihan alussa käytän vain rajoitetusti lähteitä, paitsi jos kirjoitettava kohta on ajatuksissani hyvin keskeneräinen tai jopa tyhjä. Vähitellen kirjoituspöytäni täyttyy aihetta sivuavista kirjoista. Netti on tietenkin iso apu.
Tämä on kirjoittamisen työläin vaihe, armotonta istumista, suorittamista, kiihkeimmässä vaiheessa monta tuntia yhteen pötköön, usein aikaisia heräämisiä, tekstin tuottamista, tuottamista, tuottamista. Kirjoittamisen väliaikoina seuraavan vaiheen miettimistä, vähintäänkin piilotajuista.
6.Seuraavassa kirjoitusvaiheessa otan kriittisemmän otteen. Katselen perusteellisemmin, mitä kyseisestä aiheesta on muualla sanottu, kirjoitettu ja tutkittu. Alan muuttaa tekstiäni, täydentää, muokata ja syventää.
7.Lopuksi hion, maistelen, karsin, tavoittelen iskevyyttä ja omaa tyyliäni.
8. Ihan lopuksi tulee otsikoiden lopullinen muotoilu, kirjallisuusluettelon viimeistely ja muut lopputyöt.
9.Kustannustoimittajalta tulee korjausvinkkejä, jotka useimmiten hyväksyn sellaisinaan.
10. Sitten valmis kirja käteen. Se on melkein aina kiva hetki. Heti ensimmäisellä selauksella löydän kirjoitusvirheen.
11. Aika pian kirja unohtuu hyllyyn, ehkä vuosiksikin. Olen jo uusien aiheiden kimpussa. Luentoja ja muita esityksiä valmistellessani katson, mitä olen asiasta kirjoittanut. Usein hämmästyn, että ”olipa osuvasti ajateltu, miten ihmeessä osasinkin”.
Olen leikilläni sanonut, että kirjoitan ensin asian tai näkemykseni ja etsin jälkeenpäin sille perustelut. Ihan niin se ei tietenkään mene. Ensimmäistä versiota kirjoittaessani kirjaan asioita, joita olen jo kauan miettinyt ja joista olen lukenut kirjoja ja artikkeleita. Olen puhunut niistä esityksissäni, keskustellut erilaisissa asiakastilanteissa ja testaillut. Siinä vaiheessa minulla on jo karkea näkemys, joka ei perusotteeltaan muutu paljonkaan matkan varrella. Joissain tapauksissa löydän perustellun vastakkaisen mielipiteen ja pyrin ottamaan sen huomioon tekstissäni.
Aikaisemmin huitelin ensimmäistä versiota nopeasti ja kritiikittömästi. Seuraava vaihe oli sitten valtavan työläs. Nyt yritän heti alkuun kirjoittaa oikeaa suomea tavalla, joka edes suunnilleen tyydyttää minua. Jatkotyöstö on sitten helpompaa.
Hauskin vaihe on tekstin viimeistely, mikäli sille jää kunnolla aikaa. Aina ei ole jäänyt. Joskus on ollut tunne, että on joutunut jättämään kustantajalle raakileen. Niin tapahtui erityisesti Yrityksen arvot ja etiikka -kirjaa tehdessä. Mutta se ei selvästikään haitannut, koska kirja voitti Pro Oeconomia -palkinnon, joka jaetaan joka toinen vuosi parhaalle yrityskirjalle. Lari Junkkarin ja minun vuosi oli 2000.
Takarajat tuppaavat yleensä painamaan päälle. Se kuuluu ainakin tällaisen tietokirjoittamisen luonteeseen. Ellei niitä olisi, valmista tuskin tulisi.
Sovitusta aikajanasta olen livennyt vain kerran. Viimeinen artikkelini aiheutti tämän kuprun. Ehkä iän aiheuttamaa kyvyttömyyttä hoitaa energisesti yhtä aikaa monia projekteja. Aikataulufriikkiyteni on luterilaista työmoraaliani tai silkkaa itsekästä ylpeyttä. En tiedä. Läheltä piti -tilanteita on ollut muutama.
Blogien kirjoittaminen on sitten oma juttunsa. Kerroinkin jo, että huvittelen hiomalla tekstiä. Silloin tällöin panen koko jutun uusiksi tai luovun kokonaan jo kirjoitetusta, kun ajatteluni vaan ei tunnu kirkkaalta. Viimeksi hajotin blogini siitä syystä, että huomasin jonkun ehkä harhaisesti kokemani tilanteen vaivanneen minua ja tekevän ajatuksistani turhan monimutkaisia tai väärin painottuneita. Varsinkin kielteisiin kokemuksiin on hyvä saada perspektiiviä.
Päiväkirja
Parasta kirjoittamisen opettelua minulle on päiväkirjan kirjoittaminen. Aloitin tämän tavan lukion alkupuolella. Pitkään harmittelin, että olin kadottanut ensimmäiseni, joka sisältää nuoren pojan elämänpohdintaa. Pari vuotta sitten se löytyi yllättäen! Myöhemmin noita vihkoja on kertynyt hyllyyn kunnon pinkka. Opiskeluajalta ja työelämän alkuvuosilta minulla ei ole päiväkirjamerkintöjä.
Päiväkirjani ovat osa meneillään olevaa pohdintaani. Ne sisältävät vain viitteitä tapahtumiin, paikkoihin tai ihmisiin. Suurin osa tekstistä on mietteitteni kirjaamista tai tutkailua.
Päiväkirjani ovat paksuhkoja vihkoja, aina saman näköisiä. Viimeisissäni olen upgreidannut vihon tasoa. Pyrin kirjoittamaan riittävän hitaasti, jotta saan käsialastani myöhemminkin selvää plus että muutenkin joudun harjoittamaan hidasta ajattelua. Viime vuodet olen kirjoittanut hyvällä täytekynällä saadakseni miellyttävän ja arvokkaan kirjoittamiskokemuksen.
Tämä jos mikä on muokannut minua kirjoittajana. Päiväkirjoissa ei tarvitse yrittää mitään erityistä. Kirjoitan vain sen mitä ajattelen. Yritän tehdä sen kauniisti, iskevästi tai muuten sillä tavalla, että sitä on kiva lukea joskus.
Tietenkin otan koko ajan huomioon, että joku muukin saattaa lukea tekstejä joskus. Ne eivät ole salaisia kansioita, mutta kuitenkin vain minua itseäni varten tehtyjä.
Minulle niistä onkin ollut paljon hyötyä, itse kirjoittamisaktista saadun hyödyn lisäksi. Olen tutkinut päiväkirjoissani ajatteluani, erokriisiäni, kutsumustani, tuntemuksiani ja kuka oikeastaan olen -teemaa. Plus paljon muuta.
On ollut kiva huomata, että jälkipolveltanikin sujuu tekstien tuottaminen. Elina piti upeita radioblogeja Radio Deissä, Ilona on kirjoittanut kirjoja ja on ollut etevä bloggari, Emilia on loistava tekstintuottaja, josta voisi tulla oikea kirjailija, jos tuntisi siihen kutsumusta. Elinan pojat Samuli ja Taneli säveltävät hienoja biisejä. Ilonan pojat Saska ja Luka ovat eteviä ainekirjoittajia, ja Luka on jo julkaissut biisejään Youtubessa. Ja mikäli Emilian pojan Enstin puheen ja ajatusten perusteella voi päätellä, niin hänestä vasta runoseppo tulee.
Luettelo kirjallisesta tuotannostani täydentävine kommentteineen
Seuraavassa on luettelo dokumentoidusta tuotannostani, muutamin kommentein varustettuna. Useimmat kirjani ovat näkemyksellisiä tietokirjoja. Jotkut kumpuavat omasta kokemuksestani ja vuosien varrella kertyneestä henkisestä pääomasta. Useimpien taustalla on kyseistä kirjoittamista varten tehty erillinen tutkiminen ja perehtyminen. Kaikki liittyvät asioihin, jotka ovat olleet minulle sillä hetkellä tärkeitä joko henkilökohtaisesti tai työni kannalta, useimmiten molempia.
Elämänkatsomuksellisia ja uskonnollisia kirjoja vuosilta 1973-1995
- Hyvä uutinen kaikille, 1973 (& Kalevi Lehtinen & Juhani Pörsti & Veli-Pekka Toiviainen). Kansan Raamattuseuran Säätiö.
- Tahdon, tahdon, 1974 (& Riitta Aaltonen). Karas-Sana.
- Prinsessa Kiharaisen seikkailut Suoramaassa, 1985. Karas-Sana.
- Kyllä elämälle, 1987. Karas-Sana.
- Ilon ja kivun aika, 1994, Karas-Sana.
- Mauri Tiilikainen – Vastuun ja vauhdin mies, 1995. Karas-Sana.
- Syvien kurujen kulkija, 2022 (toim.). Karas-Sana
Prinsessa Kiharaisen seikkailut Suoramaassa on satukirja, joka kertoo kahdesta erilaisesta maasta, Kippuramaasta ja Suoramaasta. Niiden välille tuli kriisi, kun Kippuramaan prinsessa rakastui Suoramaan prinssi Suoraselkään. Maiden kulttuurit olivat toistensa vastakohtia. Sain terveiset, että kirja oli hitti jossain keskisuomalaisessa peruskoulussa. Se innoitti lapsia piirtämään ja näyttelemään, ja minullekin lähetettiin noita piirustuksia.
Tämä satukirja syntyi tyttärien innoittamana. Minulla oli tapana kertoa heille itse keksimiäni iltasatuja. Tytöt houkuttelivat aina silloin tällöin minua kirjoittamaan satujani ylös. Kerran äiti oli koko viikonvaihteen reissussa, ja joku tytöistä taas heitti satukirjahaasteen. ”Mikäs siinä, kirjoitan, jos teette koko viikonvaihteen safkat.” Niin tehtiin. Kirja syntyi sinä viikonvaihteessa. Tai oikeastaan se tulostui, koska sadun olin kertonut monta kertaa. Ruokahuoltokin pelasi.
Tahdon, tahdon syntyi aikana, kun olin opiskelijapappi ja jouduin jatkuvasti vastailemaan erilaisiin seurusteluasioihin. Pakko myöntää, että ajatukseni ovat niistä ajoista muuttuneet rajusti.
Ilon ja kivun aika on ehkä kipein kirjani, hitaasti luettava, pätkä kerrallaan. Se pohjautuu Sana-lehteen vuosien saatossa kirjoittamiin lyhyihin saarnameditaatioihin. Elin aikaa, jolloin kävin läpi sisäisiä kamppailuja samalla kun työelämäni oli energistä ja täynnä haasteita.
Mauri Tiilikaisen elämäkertaa olen myöhemmin selaillut ihmetellen, että mistähän sen ja senkin olen keksinyt. En keksinyt mitään, kaikki oli dokumenteissa. Mutta kirjoitin tarinallisesti yrittäen eläytyä tilanteisiin etsien varsinaista pelin henkeä. Pidän kirjaa jopa johtajuuden pikakurssina.
Syvien kurujen kulkija on kooste Erkki Lemisen runoista ja Erkkiä kuvailevista lyhyistä kirjoituksista. Vaikka minut merkittiin toimittajaksi, niin roolini oli lähinnä jäsentää aineistosta jonkilainen looginen kokonaisuus. Itse tekstien muotoilua toimeksiantoni ei sisältänyt. Pitemmän alkuluvun kirjoitin, mistä Markku Leminen sanoi, että sisarukset sanoivat sen olevan osuvinta, mitä heidän isästään oli kirjoitettu. Vaikka olivatkin ylisanoja, niin tuntui mukavalta.
Kaikki tämän osaston kirjat ovat Karas-Sana Oy:n kustantamia. Siellä oli kaksi erinomaista kustannustoimittajaa, Eeva Mesiäinen ja Kaija Käyhty. Eeva oli tiukkapipoisen kielenhuoltajan maineessa. Minulle se teki pelkästään hyvää, koska oli pakko oppia olemaan tarkka kielen kanssa. Ensimmäisten kirjojeni käsikirjoitukset olivat täynnä punakynää, mutta korjasin kaiken kuuliaisesti. Kaijakin oli tarkka, mutta sallivampi. Ajattelen heitä molempia kiitoksella.
Kirjoja johtajuudesta, arvoista, etiikasta, organisaatioista ja kutsumuksesta vuosilta 1999-2018
- Yrityksen arvot ja etiikka, 1999 (& Lari Junkkari). WSOY. – Kirja sai Pro Oeconomia – kirjallisuuspalkinnon 2000.
- Arvot yksilön ja työyhteisön kehittäjänä, 2003 (& Erika Heiskanen & Pekka Innanen). WSOY.
- Yrityksen yhteiskuntavastuu – 46 hyvää kysymystä ja esimerkkiparia. Itsearvioinnin työkirja, 2003 (& Kari Tuominen). Oy Benchmarking Ltd.
- Vastuullinen johtaminen – Inhimillistä tuloksentekoa, 2004 (& Mikko Luoma & Raija Rautiainen). WSOY.
- Syty ja sytytä – Valmentavan johtamisen filosofia, 2005 (& Heikki Pajunen & Kallu Tuominen). Talentum.
- Luova kutsumus – Tarkoituksen kokemisen taito, 2007. Kirjapaja.
- Asiantuntijasta esimies – Innostusta ja arvostusta esimiestyöhön, 2008 (& Vesa Ristikangas & Eeva Pitkänen). WSOYpro.
- Huomiseen! – Johtajuuden uusi aika, 2010 (& Petri Lehtipuu & Hanna Wasara, toim.). Novetos Oy.
- Johda ihmistä – Teologiaa johtajille, 2011. Talentum.
- Esimiehen taskukirja – 100 vastausta arkipäivän työsuhdekysymyksiin, 2013 (& Harri Hietala & Keijo Kaivanto). Talentum.
- Kutsumusjohtaja, 2014 (& Paula Kirjavainen & Eeva Pitkänen). Talentum.
- Merkityksen kokemus, 2016 (& Pirjo Ahonen & Heikki Pajunen). Auditorium.
- Esimiehen taskukirja 2 – Seuraavat 100 vastausta arkipäivän työsuhdekysymyksiin, 2014 (& Harri Hietala & Keijo Kaivanto). Talentum.
- Johda merkitystä, 2020 ( & Pirjo Ahonen & Jaakko Sahimaa). Alma Talent.
- Selviytymisopas Markkinointiin ja yrittäjyyteen, 2021 (& Jukka Tuunanen). Donner&Blitz.
Yrityksen arvot ja etiikka -kirja on minulle tärkeä, myös siksi, että se voitti arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Arvo- ja etiikkateemat olivat tunkeutumassa työelämään uudella vakavuudella viime vuosisadan lopulla. Kirjaa on käytetty paljon oppikirjana useissa koulutuslaitoksissa. Siitä on tehty muutama gradu, ja siitä poimitut sitaatit elävät omaa elämäänsä.
Kirja sai Pro Oeconomia -palkinnon vuonna 2000. Palkinnon jakaa joka toinen vuosi Suomen Ekonomiliitto. Perusteluissa palkintoraati toteaa:
Kerran olin kuulijana seminaarissa, jossa puhuja esitteli näkemyksiä yritysetiikasta. Hänen diansa olivat kirjaimellisen suoria lainauksia Yrityksen arvot ja etiikka -kirjasta, ilman lähdeviitteitä. En ottanut hernettä nenään, kiva kun olin voinut antaa virikkeitä puhujalle, joka sattui olemaan melko epävarma aiheensa kanssa.
Olin heti yrittäjäksi ryhtymisen jälkeen pitänyt luentoja arvoista ja etiikasta. Vuoden 1998 keväällä oli yksi sellainen Turussa markkinointiväelle. Tauolla markkinoinnin guru Kari Hämäläinen tuli juttelemaan ja ehdotti, että tekisin aiheesta kirjan. Hän lupasi puhua asiasta kustantajalle, ja siitä homma lähti rullaamaan.
Lari Junkkari oli silloin vielä Kanadassa, mutta seuraavana keväänä hän tuli Suomeen, ja antoi ison panoksen siihen, että kirja syntyi aikataulussa. Nippa nappa – tekstiä luovuttaessa oli olo, että raakileena meni. Mutta niin se on tupannut olemaan muidenkin kirjojeni osalta. Aina voi hioa ja hioa. Jossain vaiheessa vaan pitää viheltää peli poikki.
Vastuullinen johtaminen oli tulosta HENRY:n työpajasta, jota ohjasin ja jonka aikana käytiin läpi useita yrityscaseja. Mikko Luoma ja Raija Rautiainen olivat hienot kanssakirjoittajat. Mikko toi strategianäkökulman, ja Raija teki yrityshaastatteluja. Raija kuoli pian kirjan kirjoittamisen jälkeen. Muistelen häntä valoisana ja läsnäolevana persoonana. Mikko-tohtori on viisaimpia tuntemiani persoonia.
Syty ja sytytä on elänyt pitkän elämän. Siitä tehtiin myöhemmin pokkarikin, ja kirjaa hyödynnetään edelleen. Aika usein tapaan jonkun, joka kertoo yhä ammentavansa kirjasta.
Kirjoittamisvaiheessa Heikki oli alle 40, minä 60 ja Kallu Tuominen noin 80. Olisimme voineet olla isä, poika ja pojanpoika. Kirjoittamisvaihe täyttyi inspiroivista kokoontumisista sekä varsinkin loppuvaiheessa Hessun ja minun kesäisistä puhelinkeskusteluista, välillä öisinkin, kun valmista piti tulla. Kirjan kehyskertomus Filos-sankarista oli hieno idea, vaikka ihan kaikki eivät ole ymmärtäneet sen merkitystä.
Luova kutsumus oli kirja, joka minun oli pakko kirjoittaa. Olin parinkymmenen vuoden ajan puhunut kutsumuksesta, välillä tosin pitkän tauon pitäen. Kirjan pohjalta tulleet viestit ovat lämmittäneet mieltäni. Niitä tulee ajoittain vieläkin. Joku meilasi ja kiitti siitä, että olin kirjoittanut kaunista kieltä.
Jotkut ovat todenneet tämän kirjan olevan jonkinlainen elämäkerta, koska siinä on paljon henkilöhistoriaani liittyviä tarinoita. Elämäkerta se ei tietenkään ole, mutta kaikki tarinat ovat tosia ja minulle äärimmäisen tärkeitä, alkaen Taikuri tuli kouluun-tarinasta.
Asiantuntijasta esimies kumpusi käytännön kokemuksista. Asiantuntijat eivät noin vain löydä identiteettiään esimiehinä. Usein organisaatio menettää hyvän asiantuntijan ja saa huonon esimiehen. Kirjan teema on edelleen ajankohtainen.
Kirjan taustalla oli Eevan tekemä sarja henkilöhaastatteluja, jotka vahvistivat alkuperäisen ideamme ja täydensivät sitä. Tätäkin kirjaa on opiskeltu hartaasti joissakin suomalaisissa organisaatioissa.
Johda ihmistä – Teologiaa johtajille voisi periaatteessa olla jopa tähänastinen pääteokseni ainakin siksi, että risteytän siinä kaksi maailmaa, jotka molemmat ovat minulle tuttuja. Luulen, että kirjasta tuli lopulta liian laaja ja raskas.
Olin jo kauan tuntenut velvollisuudekseni yhdistää kirjallisessa muodossa teologitaustani ja johtamiskokemukseni, kutsumukseni kaksi ulottuvuutta. Kirjoittamisprosessin aikana tein uusia oivalluksia, joita olen työstänyt edelleen. Johtaminen on poikkitieteellistä hommaa.
Kutsumusjohtaja on sekin laajahko teos. Kirjoittajakolmikkomme lähestyi teemaa kukin omasta vahvasta näkökulmastaan, Eeva ryhmien ja johtajan kasvun, Paula organisaation ja minä kutsumuksen idean tulokulmasta. Mielestäni kirja on johtajuuden aarreaitta.
Ainakin Poliisien johtamiskoulutuksessa (POLAMK) kirja on ollut yhtenä sisäänpääsykirjana. Moniin ammatteihin liittyy vahva kutsumuksellinen piirre. Olen huomannut, että myös johtamiseen. Johtajalla on hyvät onnistumisen edellytykset, kun hän tuntee aitoa kiinnostusta itse johtamista kohtaan.
Merkityksen kokemus -kirja muuttui radikaalisti matkan varrella, teemaa myöten. Havaitsimme, että merkityksen idea oli tihkumassa esiin tutkimuksissa, mutta Suomessa siitä oli kirjoitettu varsin vähän. Nyt teema on isosti esillä tutkimuksessa ja kirjallisuudessa. Kirja otettiin hyvin vastaan, mutta valitettavasti kustantaja Auditorium ajautui konkurssiin, ei kylläkään meidän kirjamme takia. Konkurssin takia rojaltit jäivät saamatta, mutta tietokirjojen osalta niillä ei muutenkaan ole suurta merkitystä.
Esimiehen taskukirjat ovat mielenkiintoinen setti, kahden juristin kanssa tehtyjä. Ne ovat myyneet hyvin, mikä kertoo siitä, että tavallisessa arjessa etsitään käytännön neuvoja, tietoa ja ratkaisuja.
Johda merkitystä pärjäsi sekin hyvin ekonomiliiton kisassa. Pro Oeconomia -palkinnon nimi oli muutettu Suomen ekonomiliiton kirjallisuuspalkinnoksi. Tulimme toiseksi, mikä sekin tuntui hyvältä. Merkitys oli noussut kuumaksi teemaksi johtamisen maailmassa ja thöelämässä ylipäänsä.
Ihan kaikkia kirjojani en tässä kommentoi enempää. Jokainen on syntynyt yrityksenä vastata johonkin tarpeeseen. Jollei muuhun, niin ainakin minun tarpeeseeni sanoa asiasta jotain, jonka olen tuntenut tärkeäksi.
Noita kirjoja näyttää olevan 20. Useimmat niistä ovat WSOY:n ja Talentumin kustantamia. Nykyään ne ovat yhdessä Alma Talent Oy.
Artikkeleita kirjoissa ja ammattijulkaisuissa
- Uudistuva jumalanpalvelus – ovi seurakuntaan 1984. Kirjassa Unelma uudesta kirkosta, toim. Juhani Pörsti. Sanan kirjat.
- Jumalanpalveluksen sidonnaisuus ja vapaus, 1992. Teologinen Aikakauskirja 4.
- Johtamisen ja esimiestyön uudet haasteet, 2001. Työn tuuli, HENRY ry.
- Olen isä – olen olemassa, 2004. Kirjassa Rohkeutta, isä, toim. Hannu Penttinen. Kustannus Oy Majakka.
- Toimeksiannon sudenkuopat ja vauhtipyörät – Konsulttien kokemuksia, 2004. Työn tuuli, HENRY Ry.
- Mooses ja muutosjohtajan kymmenen käskyä, 2005. Kirjassa Hyvät, pahat ja pyhät, toim. Päivi Karri ja Sirkku Nyström. SLEY-kirjat
- Mentorointi, coaching ja työnohjaus – Monta tietä avainhenkilöiden hyvinvointiosaamiseen, 2006. (& Paula Kirjavainen). Työn tuuli 2/2006. HENRY ry.
- Moraalinen käyttäytyminen ja yhteiskuntavastuu, 2007. Kirjassa Meille annettu maa, Pohjoisen kirkon ympäristökirja. Toim. Timo Helenius. Edita.
- Tiedostava ja eettinen johtajuus, 2008. Kirjassa Coaching ja johtajuus – Valmentava ote esimiestyössä, toim. Mikko Räsänen. Edita.
- Etiikka ja vastuullisuus johtamisen voimavarana, 2009. Kirjassa Hallituksen huomio horisonttiin – Mikko Haapasen 60-vuotisjuhlakirja. Toim. Taru Lindeman ja Laura Saari. Boardman Oy.
- Johtajuus vuonna 2500, 2010. Kirjassa Huomiseen! – Johtajuuden uusi aika. Toim. Tapio Aaltonen, Petri Lehtipuu ja Hanna Wasara. Novetos Oy.
- Tarvitsevatko teologia ja talous toisiaan? 2011. Kirjassa Käytännöllinen teologia Helsingin ylipistossa – Käytännöllisen teologian osaston vuosikirja 2010. Toim. Tiina Ikonen. Helsingin yliopisto, Käytännöllisen teologian osasto.
- Henkisen johtajuuden dramaturgia,2013. Artikkeli kirjassa Esa Saarinen – Elämän filosofi. Toim. Frank Martela & Lauri Järvilehto & Peter Kenttä & Jaakko Korhonen. Aalto-yliopiston julkaisusarja.
- Myötätunto ja merkityksellisyys työssä, 2017 (&Elina Juntunen & Anne Birgitta Pessi & Frank Martela & Tii Syrjänen). Kirjassa Myönteisyyden mullistava voima, toim. A.B. Pessi, F. Martela, M. Paakkanen. PS-kustannus.
- Arvot, merkitys ja kutsumus merkitysyhteisöissä, 2018. Kirjassa Arvovallankumous – Eettisyys innovaatioiden lähteenä yhteiskunnallisissa yrityksissä. (toim. Soilikki Viljanen, Antti Hautamäki, Pauli Juuti). Arvoliiton julkaisu. Edita.
Artikkelien kirjoittaminen on aina innostavaa ja haastavaa. Ne edellyttävät paneutumista ja lukemista. Pari artikkeleistani on julkaistu tieteellisissä julkaisuissa. Monet ovat edellyttäneet ainakin puolitieteellistä otetta viitteineen ja huolellisine argumentaatioineen.
Erityisen antoisina kirjoittamismatkoina muistan nämä: Moraalinen käyttäytyminen ja ympäristövastuu (Meille annettu maa), Etiikka ja vastuullisuus johtamisen voimavarana (Hallituksen huomio horisonttiin), Tarvitsevatko teologia ja talous toisiaan? (Käytännöllinen teologian Helsingin yliopistossa), Henkisen johtajuuden dramaturgia (Esa Saarinen – Elämän filosofi) sekä Arvot, merkitys ja kutsumus merkitysyhteisöissä (Arvovallankumous).
Olin useita vuosia HENRY Ry:n (Henkilöstöjohdon ryhmä) Työn tuuli -lehden toimitusneuvostossa. Se oli artikkelien ideointia ja kommentointia. Lehti pyrki laadukkaaseen ja tutkimuksellisesti luotettavaan otteeseen. Tosin yhtenä vuonna teimme irrottelunumeron, johon minäkin tein kaksi kirjoitusta.
Lehtiartikkeleita, opintokirjasia, kolumneja, blogeja ja pakinoita noin 1500
- Enemmistö Sana-lehdessä. Kolumneja, pääkirjoituksia, saarnoja, artikkeleita, laajoja henkilöhaastatteluja, teemakirjoituksia, katsauksia, kertomuksia, pakinoita.
- Eetosta ja paatosta -blogit huhtikuusta 2016 alkaen (www.eetosjajapaatosta.fi). Blogi noin kerran viikossa, nyt mennään pitkälti toisella sadalla.
- Kotimaa, mm. Roboetiikka ja roboteologia tulevat, 1/2018 o Mielipidekirjoitukset mm. Helsingin Sanomissa. o Kirja- ja musiikkiarviot. o Yritys- ja järjestölehdet, mm. FIBSin Vastuullinen vaikuttaja. o Verkkojulkaisut (Novetos-blogit ja NovetosNews, Kirkonkellari, Hyvejohtajuus, Kytkin, Boardman).
- Hartauskirjoituksia kirjoissa: Lähellä – tänään, 2014, toim. Ari Tähkäpää (Karas-Sana); Matkalla jälleen, 2015, toim. Ulla Saunaluoma ja Terhi Rajala (Karas-Sana); Kanssasi tänään, 2017, toim. Ulla Saunaluoma ja Terhi Rajala (Karas-Sana); sekä muutama muu.
- Painettuja opintokirjasia, myös ruotsiksi (vuosilta 1977-82).
- Tilaustyönä tehtyjä julkaisuja, joiden copyright on jäänyt tilaajalle ilman erillistä mainintaa kirjoittajista (mm. valtionhallinnolle tehty Muutos-opas).
- Laulutekstejä enimmäkseen omiin sävellyksiin. Laulurunojen käännöksiä.
Toimiessani 90-luvulla Sanan päätoimittajana minulla oli mahdollisuus kirjoittaa paljon. Pelkästään pääkirjoituksia tuli väsätyksi parisen sataa. Pitkiä henkilöhaastatteluja oli niitäkin kymmenittäin. Niistä mieleenpainuvimpia oli Tasavallan presidentti Martti Ahtisaaren haastattelu. Sen järjestyminen oli periaatteessa ehkä vaikeaa, mutta minulla oli valttikortti. Juonsin aikoinaan Ahtisaaren kampanjatilaisuuden Lohjan Laurentius-salissa. Tilaisuuden jälkeen kahvilla kysyin ehdokkaalta, että jos hän tulisi valituksi, niin saisinko tehdä hänestä joskus haastattelun. ”Ilman muuta”, tuli vastaus.
Sanan 50-vuotisjuhlanumeron ideointi alkoi, ja aloin valmistella asiaa. Sattumalta tapasin presidentin kansliapäällikön Jaakko Kalelan Savonlinnan oopperajuhlilla kaupungin vastaanotolla. Kerroin hänelle presidentin lupauksesta, mihin hän vastasi, että lupaus pidetään aina ja asia hoidetaan. Kuten kävikin. Olen siis saanut mahdollisuuden käydä Presidentinlinnan kaikkein pyhimmässä. Alpo Rusi oli läsnä keskustelussa ja myöhemmin auttoi vielä tarkentamaan tekstin sanamuotoja. Keskustelu presidentin kanssa oli leppoisan kodikasta.
Ehkä rakkaimmassa ja samalla kipeimmässä muistossa on teologi-kirjailija-eetikko Martti Lindqvistin haastattelu. Martti oli menettänyt vaimonsa ja kävi rankkaa surutyötä. Pääsiäinen oli tulossa, ja lähestyin häntä varovasti, josko olisi aika hänen antaa haastattelu. Yhtään sellaista hän ei ollut antanut, mutta nyt hän oli valmis. Olin hänen luonaan Mäntyharjulla koko päivän, puhuimme, söimme, kävimme hautausmaalla. Tekstin kirjoitin kyyneleet silmäkulmassa. Seppo Sirkan kuvat olivat riipaisevan koskettavia. Tämä kahden aukeaman juttu on muistikuvissani lähes parasta, mitä niinä vuosina tein.
Martti oli nuoruudenystäväni. Olin parin lukiokesän ajan usein Vivamossa, riparilla ja nuorisotapahtumissa. Martti toimi kesäisäntänä ja samalla urkurina. Häntä kutsuttiin Tohtori Liebermanniksi syystä, jota en muista. Juttelimme paljon, ja muutaman kerran esiinnyimme yhdessä. Oli haikeaa kuulla hänen kuolemastaan, joka tapahtui hänen ollessaan Afrikassa työmatkalla. Sain suruviestin Emilia-tyttäreltäni, joka juuri silloin sattui hänkin olemaan niillä seuduilla.
Hauskimpia haastateltavia oli Johannes Virolainen. Katselimme tiluksia, söimme kalakeittoa ja puhuimme elämästä. Asiaan kuuluu, että toimittaja kertoo lähettävänsä jutun haastateltavan tarkastettavaksi. ”Mie en sitä tarvii. Sie vastaat jutustas.” Haastattelusta oli sekin hyöty, että sain häneltä lainaksi vanhan ajan renginsaappaat, koska edessäni oli rengin rooli kesän Kädet-musiikkinäytelmässä, jonka Arto Myllärinen ohjasi.
Sanaan kirjoitin vuodesta 2010 kevääseen 2018 Tarkk’ampuja-pakinaa Matti J. Kurosen lopetettua vuosikymmeniä kestäneen pestinsä. Nimimerkki oli periaatteessa salainen, mutta tulkoon nyt paljastetuksi, että syntilistallani on noin 400 pakinaa, joissa kieli poskessa tuon esille näkemyksiäni kirkosta, yhteiskunnasta ja elämänilmiöistä. Niiden kirjoittaminen oli välillä hillittömän hauskaa, mutta kaikella on aikansa.
Journalistin työ oli muutenkin innostavaa. Lehdistökortilla pääsi kaikenlaisiin tilaisuuksiin, joista erityisesti arvostin konsertteja. Kirjoja sain arvioitavaksi mielin määrin. Tietenkin myös aina kirjoitin kaikesta, jota sain hyödynnettäväkseni.
Toimittajan märkä unelma on saada skuuppi eli juttu, jota siteerataan valtakunnan uutisissa. Yhden ainakin onnistuimme luomaan, kun gallupin avulla selvitimme, moniko suomalainen uskoi Jeesuksen ylösnousemuksen tapahtuneen. Luku oli yllättävän suuri, ylivoimainen enemmistö suomalaisista. Luulen, että niistä ajoista luku on laskenut.
Yhä jatkan
Yhä kirjoittelen. Muutamia projekteja on valmisteilla, mutta nyt etenen rauhallisesti. Blogeja teen yhden viikossa, ja nyt olen naputellut näitä omaan elämään liittyviä teemajuttuja Eetosta ja paatosta -sivulleni. Lähinnä terapoidakseni itsenäni.
Jonkin verran olen toiminut kirjoittajamentorina joillekin kollegoilleni.
Kaunokirjallista teosta en ole tehnyt. Muutaman kerran olen aloittanut, mutta joka kerto olen lopettanut kesken, koska huomaan eteneväni liian laskelmoidusti ja rationaalisesti. Tietokirjailija- ja maailmanparantajaminäni pitää minua kahleissaan. Mutta ehkä vielä kykenen irtautumaan niistä.
Olen aina ajatellut, että kaikissa kirjallisissa tuotoksissa kielen pitää olla hyvää eli korrektia, kaunista ja tilanteeseen sopivalla tyylillä kirjoitettua. Oman kapasiteettini rajoissa olen pyrkinyt sellaiseen. Jonkin verran tunnen osaavani käyttää eri tyylilajeja, mutta se voi kylläkin olla vain kuvitelmaani.
Tuo kirjoitusten lukumäärä 1500 on varovainen arviolaskelma. Lukua nostaa päätoimittajakauteni, sitä edeltävä Sana-lehden viikottainen avustaminen, Tarkk’ampuja-pakinointini sekä usean vuoden ajan jatkunut blogien kirjoittaminen.
Olenkin aina muistanut sanoa, että korvaan laadun määrällä.
Relevantteja linkkejä ovat kaikki kirjoitukseni, mutta yhden nimenomaan kirjoittamista koskevan liitän tähän:
Jumalauta, Aaltonen, sinä olet kirjoittaja
Muita Tarinani ja ajatukseni -linkkejä
Mietin, mitä on tullut tehdyksi ja mitä olen ajatellut
Johtaja ja johtamisen kehittäjä