Arkisto

Teologia ja talous tarvitsevat toisiaan

Tapio Aaltonen, Artikkeli Käytännöllisen teologian osaston vuosikirjassa 2010, Helsingin yliopisto

Johdanto

Markkinatalous, teologia ja kirkko – mitä tekemistä niillä on keskenään? Seuraavassa esittämäni näkökohdat pohjautuvat käytännön kokemuksiini yrittäjänä sekä kiinnostukseeni teologian, talouselämän ja johtamisen välisiin suhteisiin.

Esitän ajatukseni ”karkealla resoluutiolla”. Tiedän tekeväni vääryyttä sekä teologiaa että kirkkoa kohtaan, kun käytän niitä osin korvaamaan toisiaan. Vastaavasti käsittelen yhtenä ryppäänä taloustiedettä, talouselämää, liike-elämää, työelämää ja johtamista. Vaikka teologia ja kirkollinen elämä ovat eri asioita, niillä on tärkeä yhteys – suunnilleen samaan tapaan kuin on taloustieteellä ja talouselämällä.

”Teologian sfääriin”sisällytän sellaisia asioita kuin teologinen tutkimus ja opetus, kirkollinen elämä, spiritualiteetin kysymykset ja uskontojen haasteet. Tähän sfääriin liittyvät osaltaan myös muut humanistiset tieteet, kuten filosofia, psykologia, kasvatustiede, sosiologia, historia ja antropologia.

”Talouden sfääriin”kuuluvat toimeentuloon, kulutukseen, kansantalouteen, liiketalouteen, markkinoihin, tuotantoon, rahoitukseen, kaupankäyntiin, työelämään, yrittämiseen, omistamiseen, organisaatioihin ja johtamiseen liittyvät ilmiöt. Taloustiede tämän sfäärin keskeisenä osana on tutkimusta, jolla on läheinen side erityisesti yhteiskuntatieteisiin.

Taloudellistumisen pähkinä

Teologia ja liike-elämä ovat joskus kohdanneet, joskus taas puhuneet toistensa ohi. Monet taloushistorian merkkihahmot ovat olleet filosofeja ja teologeja. Vapaan markkinatalouden uranuurtajaksi nimetty Adam Smith piti itseään ennen kaikkea moraalifilosofina. Anders Chydenius oli pappi, joka Smithin hengessä ja aikalaisena vaikutti pohjoismaisen taloudellisen vapauden läpimurtoon. Samoihin aikoihin esiintyi toinenkin taloustieteilijäpappi, Pehr Kalm, jonka väitöskirjan teema oli ”Mitä pappi voi tehdä talouden edistämiseksi”. Nämä kaikki elivät valistuksen aikana 1700-luvulla.[1]

Yksi viime vuosisadan suurista trendeistä on ollut taloudellistuminen. Sen keskeinen piirre on, että ilmiöitä tulkitaan voittopuolisesti talouden näkökulmasta. Markku Kuisma puhuu kielen taloudellistumisesta, mikä on yksi esimerkki mainitusta ilmiöstä.[2]

Elämää on pyritty jaottelemaan muutamaan segmenttiin, hyvänä esimerkkinä Aristoteleen kolmijako: ”On kolme hallitsevaa elämäntapaa: nautiskeleva, poliittinen ja mietiskelevä.” Moses Finley toteaa, että vanha maailma ei tuntenut taloustiedettä, eikä sillä ollut erillisen taloudellisen toiminnan sfääriä, kuten modernissa maailmassa on. Finleyn mukaan taloustiede on syntynyt kuvaamaan kapitalismia ja markkinataloutta, jonka esiasteet ovat jo 1200-luvulta. Monet talouden nykykäsitteet syntyivät vuoden 1750 seutuvilla. 

Varsin yleinen on nelijako ”yksityinen, julkinen ja kolmas sektori sekä privaattielämän sektori”. Tätä jaottelua käyttää esimerkiksi Max Weber. Yhteisöjen arvokeskusteluissa olen käyttänyt mallia nimeltä Arvoavaruus ja puhunut taloudenkentästä (yritykset, liiketalous, talouselämä), julkisensektorin kentästä (valtio, kunta, politiikka), idealisminkentästä (järjestöt, kansanliikkeet, kasvatus, kulttuurielämä, kirkko, miksei myös politiikka) sekä yksilöidenkentästä (vapaa-aika, perhe, hyvinvointi ym.). Kentät luonnollisesti ovat osin päällekkäisiä: kirkko tarvitsee taloudenpitoa, yritys yksilöitä ja yhteiskuntasuhteita ja niin edelleen. Kenttien ja sfäärien nimet viittaavat kyseisen alueen fokukseen. 

Eri elämänalueilla on historian kuluessa ollut ylivertainen asema suhteessa muihin, kuten kirkolla oli ennen valistuksen aikaa. Kirkko – silloisen julkisen sektorin keskeisenä toimijana – ja uskonto määrittivät, miten kuului elää. Kirkkoa ja valtiota, haastoivat kansanliikkeet, Ranskan vallankumous, työväenliike, kommunistinen vallankumous sekä herätysliikkeet. Vähitellen painopiste siirtyi yhä enemmän valtiolle ja yhteiskunnallisille instituutioille. Kansandemokratiat olivat siitä puhtaaksiviljellyin esimerkki. Myös lännen demokratioissa valtion rooli oli huomattavan keskeinen pitkälle yli viime vuosisadan puolivälin. 

Informaation, työvoiman ja pääomien vapaa liikkuminen alkoi puolestaan murentaa valtioiden asemaa, ja talouselämän vaikutusvalta kasvoi. Tultiin tilanteeseen, jossa talous määritteli elämän tarpeet ja ihanteet sekä yhteiskunnan kehittymisen suunnan. Muut elämänalueet joutuivat kysymään, oliko niillä itsenäistä olemassaolon oikeutta vai saivatko ne lopullisen merkityksensä siitä, miten niiden katsottiin hyödyttävän ihmisten taloudellista hyvinvointia ja kansantalouden kasvua. Nähdäkseni elämme parhaillaankin tämän tyyppistä tilannetta.

Vuoden 2008 jälkipuoliskolla esiin purkautunut finanssikriisi seurauksineen saattaa heilauttaa pitkään vallinnutta status quota. Joidenkin finanssialan toimijoiden vauhtisokeus ja suoranainen ahneus nosti esille kysymykset kohtuudesta ja elämänalueiden tasapainosta. Valtion ohjaava rooli on alkanut korostua, monien mielestä jopa pysyvänä korjausliikkeenä. J. M. Keynesin kokonaisteorian ideat ovat taas arvostetussa asemassa. Myös kolmatta sektoria on alettu pyytää avuksi, varsinkin sosiaalialalla. 

Kirkon piirissä on arvosteltu uusliberaalia markkinataloutta. Piispojen Kohti yhteistä hyvää –julkaisu (1999) oli hyvinvointivaltion puolustuspuheenvuoro. Tekstin yksi vaikutus oli, että monet yrittäjät, yritysjohtajat ja talouselämän vaikuttajat tunsivat joutuneensa puolustuskannalle. Heidän kritiikkinsä ydin oli siinä, että kirkon taholta ei näyttänyt heruvan ymmärrystä ponnistuksille, joita liike-elämä teki ihmisten taloudellisen hyvinvoinnin hyväksi. Muistutettiin, aivan oikein, että vain terve, voittoa tuottava yritys kykenee synnyttämään työllisyyttä. 

Piispojen puheenvuoro ei selvästikään tullut ymmärretyksi esittäjiensä toivomalla tavalla. Ehkä sitä kohtaan asetettiin kohtuuttoman suuria odotuksia. Ehkä viesti oli rakennettu siten, että se oli helppo tulkita syyllistäväksi kritiikiksi talouselämän toimijoita kohtaan. Osa arvostelijoista koki tekstin poliittiseksi, mitä se eittämättä olikin. Yrittäjä Jari Sarasvuo on julkisesti kutsunut näitä kirkon viestejä ”vasemmistolaiseksi sosiaalipornoksi”. 

Luin Kohti yhteistä hyvää –tekstin uudelleen nyt, kun uusliberalistinen talousjärjestelmä on ajautunut kriisiin. Piispat peräänkuuluttivat valtioiden ohjausjärjestelmien vahvempaa roolia. ”Tarvitsemme valtioiden yhteistyönä tapahtuvaa globaalitalouden sääntelyä, ja Suomen tulee aktiivisesti osallistua sen kehittämiseen.” Olivatko piispa sittenkin profeettoja? Niin tai näin, mahdollinen uusi samasta aiheesta kirjoitettava puheenvuoro olisi laadittava tavalla, joka sallisi talouselämän tuntea saavansa kirkosta paitsi kriitikon myös ymmärtäjän ja kannustajan.

Kirkollinen kommentointi markkinataloutta ja suuryrityksiä kohtaan on keskittynyt kirjoittamiseen, seminaarien järjestämiseen sekä joihinkin ajankohtaisiin kriittisiin kannanottoihin esimerkiksi suurten irtisanomisten yhteydessä. Laajamittaiseen yrityksiin kohdistuvaan kansalaisvaikuttamiseen kirkko ei ole ryhtynyt. 

Kirkon lailla yliopistomaailma on kritisoinut markkinavoimia ja samalla varonut liian läheisiä talouselämäkytköksiä, mikä talouselämän vaikuttajien korvissa saattaa kuulostaa talouselämää vähättelevältä tai sen moraalia kyseenalaistavalta. Uuden yliopistolain ympärillä käyty keskustelu heijastelee tätä varautuneisuutta.

Katse on kohdistettava myös kouluun. Vaikka yrittäjyyskasvatukseen on monessa koulussa jo tietoisesti alettu kiinnittää huomiota, kriitikot sanovat koulun yhä elävän maailmassa, jota ei varsinaisesti enää ole. Globaali jatkuvasti muuttuva epävarma maailma vaatii lapsilta ja nuorilta dramaattisesti erilaisia valmiuksia, kuin mihin perinteinen opetus on heitä valmistanut. 

En väitä, että kirkko tietoisesti vähättelisi yrittäjyyttä ja talouselämää, ainakaan virallisena kantanaan. Kyse on osin elekielestä, saarnanuotista, diskurssista, keskustelun teemoista ja tavoista. Taloudesta keskusteltaessa aiheena on yleensä moraali ja keskustelutapana varoittaminen. Objektiivinen saati innostunut keskustelu yritysten taloudellisten ehtojen kehittämisestä on ollut vähäisempää.

Mitä talouselämä saisi teologialta

Elämänalojen vuorovaikutus ei hengitä, elleivät eri osapuolet koe hyötyvänsä ja rikastuvansa kanssakäymisestä. Yritän asettua talouselämän saappaisiin. Pitkä tieni johtajana, 12-vuotinen yrittäjäkokemukseni ja päätoiminen toimintani yritysten parissa helpottaa asettumistani. Mitä sellaista talouselämä saisi teologialta, jota se ei yhtä selvästi saa mistään muulta? Miten teologia voisi inspiroida talouselämää toteuttamaan missiotaan entistä paremmin?

Talouselämä, johtaminen ja työelämä laajasti ottaen ovat ammentaneet valtavasti tietoa ja kokemusta elämän eri ilmiöistä. Psykologia on opettanut johtajille käyttäytymisen mekanismeja sekä mikro- että makrotasolla Kasvatustieteen oivallukset ovat osa leadership-johtamista. Sosiologia on luonut perustan ryhmien ja tiimien kehittämiselle. Psykiatrian avulla on käsitelty ryhmä- ja yksilödynaamisia ilmiöitä, tunnettuna esimerkkinä Bionin ryhmätyypit. Jotkut antropologit, kuten Edgar Schein, ovat antaneet panoksensa organisaatiokulttuurien ymmärtämiselle. Filosofien panos on sekin ollut merkittävä, alkaen antiikin kolmesta suuresta ja päätyen nykyisiin moraalin tutkijoihin, myös suomalaisiin yrityselämään vaikuttaneisiin filosofeihin, kuten Timo Airaksinen, Pekka Himanen, Ilkka Niiniluoto, Maija-Riitta Ollila ja Esa Saarinen.

Yritykset ovat olleet innokkaita oppimaan myös populaareimmilta elämänaloilta. Joukkuelajien urheiluvalmentajat ovat olleet kysyttyjä luennoitsijoita yritysten seminaareihin. Niin ikään kapellimestareita ja nyttemmin myös jazz-muusikoita on alettu käyttää kertomaan johtamisesta ja organisaation toiminnasta. Luetteloon voisi lisätä designereita, teatteriohjaajia, näyttelijöitä ja ainakin yhden vuorikiipeilijän.

Neuvoja on haettu kirkollisistakin piireistä. Jotkut piispat ja muut teologit ovat osoittautuneet talouselämästä kiinnostuneiksi keskustelijoiksi. Erityismaininnan ansaitsee metropoliitta Ambrosius, jonka puheenvuoroista heijastuu sekä yritysmaailman tuntemus että arvostus. 

Entä jos talouden sfääri hakeutuisi erityisen läheiseen suhteeseen teologian sfäärin kanssa? Millä ainutlaatuisella tavalla se voisi toivoa rikastuvansa? Seuraavassa on muutama alustava johtolanka.

1. Merkityksen kokemus ja arvot. Taloustieteilijä Donald N. McCloskey on verrannut ammattikuntaansa kyynikon määritelmään: ”Hän tietää kaiken hinnan, muttei minkään arvoa.” Kevennyksensä jatkoksi hän toteaa, että ”modernisaatio on johtanut taloustieteilijät jättämään kokonaan huomiotta kontekstin, jossa he työskentelevät”. Talouden ilmiöt eivät tapahdu tyhjiössä, ne ovat osa inhimillistä kokemusta, merkitystä ja arvomaailmaa. 

McCloskey viittaa lukemaansa piispalliseen kirjeeseen ja toteaa, että teologit eivät juurikaan ymmärrä taloustiedettä, ja jatkaa: ”Olen varma, että taloustieteilijät puolestaan eivät tiedä mitään teologiasta. He tarvitsevat siinä kasvatusta.” ”Uusi hyvinvoinnin ja talouden maailma tulee asettaa laajempaan kontekstiin, ihmisen olemassaolon tarkoituksen ja merkityksen ymmärtämiseen.” Suomessakin vieraillut Harvard-professori Stephen A. Marglin osoittaa hänkin kritiikkinsä taloustieteen opetusta kohtaan: ”Opiskelijat opetetaan laittamaan sivuun suuren kysymykset, jotka väistämättä johtavat matematiikan ulkopuolelle.”

Useat muutkin ekonomistit ovat itsekriittisesti arvostelleet taloustieteen ”newtonilaista lähestymistapaa”. Tilalle tarjotaan postmodernia lähestymistä, joka ottaa huomioon ilmiöiden keskinäiset suhteet ja riippuvuudet. Taloustieteen nobelisti James Buchanan näkee edustamassaan tieteessä piirteitä eskapismista: ”paetaan modernin matematiikan malleihin” ja ”otetaan mallia luonnontieteiden menetelmistä”. Ekonomisti Kenneth Boulding[3]ironisoi taloustieteilijöillä olevan keskeisen roolin maailmassa: he luovat näköalan ”taivasten valtakuntaan maan päällä”,  josta ”sota, köyhyys ja sairaus on poistettu”. Talouden tehokkaiden rakenteiden rinnalle hän suosittelee ”rakkauden systeemeitä”. Hän toteaa myös: ”taloustiede on antanut meille kyvyn ”saada, mitä haluamme”, ”uskonto puolestaan painottaa kysymystä siitä, haluammeko oikeita asioita”.

Teologia on erikoistunut käsittelemään ihmiskuvaa ja arvoja, hieman filosofian tapaan. Taloustiede ja –elämä kaipaa ja osin etsii juuri sitä näkökulmaa. Käytännön pontimena voi kärjistää, että työelämästä on tullut pahoinvoinnin symboli sen sijaan, että se olisi ihmisen onnellisuuden ja hyvinvoinnin pilari. Voi jopa väittää, että ihmisestä on tullut talouden instrumentti. Kokemus työn merkityksellisyydestä on alkanut hämärtyä. Richard Sennetin mukaan elämme winner takes all –maailmaa, jossa ihminen ja hänen luonteensa viimein hajoavat.

1. Ihmiskuva. Tämä teema kytkeytyy edelliseen. Onko ihminen olemassa taloutta varten, vai onko talous ihmistä varten? Mikä on näiden välinen suhde? Johtamisteorioissa on pitkälti kyse siitä, miten ihmistä kuvataan ja miten häntä arvostetaan. Taylorilaisessa mallissa, joka jälleen elää kukoistuskauttaan, ihminen nähdään tiukkaa kontrollia ja kuria vaativaksi ja pohjimmiltaan työtä vieroksuvaksi toimijaksi. Myöhemmissä malleissa (ihmissuhdekoulukunta, empowerment-mallit, valmentava johtaminen) on korostettu ihmisen positiivista virittyneisyyttä. 

Ihmiskuva on perinteisesti ollut teologian suuria teemoja. Mikä tekee ihmisestä arvokkaan? Työorganisaatioiden maailmassa ihmisen arvo mitataan sillä, miten paljon hyötyä eli lisäarvoa hän tuottaa organisaatiolleen. Jos hyöty on minimaalinen tai jos hän palkkakustannuksineen tulee rasitteeksi työnantajalleen, hänestä pitää tavalla tai toisella päästä eroon.

Perheet, kylät, seurakunnat ja erilaiset muut olemis- ja kuulumisyhteisöt puolestaan arvottavat ihmistä muun kuin hyödyn perusteella. Yhteisössä saa olla epäonnistuneenakin, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Perheen musta lammas on useimmiten perheen jäsen, joka saa osallistua suvun tapahtumiin. Kansankirkon jäsenenä voi olla ilman sitoutumista kirkon oppiin tai moraalikäsityksiin – rajoitukset tulevat vastaan vasta tehtäviin ja virkoihin valitsemisen yhteydessä.

Työ- ja olemisyhteisöt täyttävät erilaiset tarpeet. Työntekijän on ansaittava paikkansa ja palkkansa. Se on työelämän kovia reunaehtoja. Eettisiin kysymyksiin ja ongelmiin ajaudutaan siinä, miten kärsivällisesti suhtaudutaan esimerkiksi tilapäiseen työkyvyn heikkenemiseen tai miten kovia vaatimuksia yksilöiden suorituskyvylle ylipäänsä voi asettaa.

Ihmiskuvaeroihin törmäsin siirryttyäni kirkollisista kuvioista yrityselämään. Luterilaiseen eetokseen kuuluu ajatus ihmisen syntisyydestä ja vajaamittaisuudesta. Sen perusteemoja on, että ihmisyyteen kuuluu ilon hetkien lisäksi kipu, kärsimys ja ahdistus. Liike-elämässä ihminen nähdään sankarina, jonka tulee onnistua aina. Ihmiskuva on herooinen. Ihailua saavat johtajat, jotka panevat firman tuloskuntoon, ja yksilöt, jotka ovat löytäneet sisäisen sankarinsa. Toimitusjohtaja nauttii hallituksen ”täyttä luottamusta”, kunnes tulee hetki, jolloin hän ei nauti luottamusta ja saa lähteä. Vain harvoin hänelle suodaan uusi mahdollisuus, erehdyksistään viisastuneena. Mekanistinen ”kerrasta poikki” –kulttuuri on johtanut nykivään lyhyen perspektiivin johtamiseen. 

Onko ihminen pohjimmiltaan särkyvä saviastia vai menestystä janoava sankarihahmo? Vaikka kysymys on kärjistävä, se kuvaa erilaisten toimintakulttuurien tapoja suhtautua ihmiseen. Onko menestyvässä yrityksessä tilaa epäonnistuville yksilöille? Onko vastaavasti kirkossa ja tutkimusyhteisöissä tilaa sille, että toimintaa voidaan tehostaa ja että sankaruudellakin on paikkansa? 

1. Talouselämän syvärakenteiden tunnistaminen. Tässä nojaan ekonomisti Robert H. Nelsonin kirjoituksiin, joiden perusteesi on, että talouselämän rakenteet ja ajatusmallit noudattavat pitkälti vallitsevien uskontojen ja kirkkojen paradigmoja.

Nelson nimeää taloustieteen moderniksi sekulaariksi uskonnoksi (tai uskontojen kokoelmaksi). Talouselämällä on syntinsä, jota vastaan tulee taistella: resurssien riittämättömyys – ja tällä hetkellä kuluttajien haluttomuus kuluttaa. Sille on pelastuksensa: kulloinkin vallitseva talousoppi (joka Nelsonin mukaan perustuu uskomuksiin ja uskoon). Sillä on papistonsa, ekonomistit, jotka selittävät, jäsentävät, ennustavat ja johdattavat meidät maanpäälliseen taivaaseen. Taloudella ovat rituaalinsa, pyhät kirjoituksensa, oppirakennelmansa, profeettansa ja temppelinsä. Siksi Nelson odottaa ekonomistien kykenevän myös teologiseen ajatteluun.

Talouselämän kytkentä uskontoon ei ole kaukaa haettu, kun katsoo televisiosta Wall Streetin pörssipäivän alkua, seuraa talousoppineiden uskomuksellisia periaatekiistoja valtion ohjauksen hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta, kuuntelee talousuutisten analyytikkoja tai kulkee ostoskeskuksiksi kutsutuissa kirkoissa. 

Kyseessä ei ole pelkkä fenomenologinen yhtäläisyys. Kulttuuriset syvärakenteet ja ajatusmallit kulkevat sukupolvesta toiseen rakenteellisina itsestäänselvyyksinä, joita on vaikea kyseenalaistaa. Niiden ymmärtäminen ja hyväksyminen ei ole taloustieteen väheksymistä, kuten Nelson – itsekin varteenotettava ekonomisti – painottaa, vaan pikemminkin mahdollisuus luoda entistä syvällisempää ja tiedostavampaa taloustiedettä. Tässä teologien ja ekonomistien välinen dialogi olisi hedelmällistä.

Taloustieteeseen ja teologiaan (myös taloustieteen teologiaan) perehtynyt Esa Mangeloja on huomauttanut, että Nelson todennäköisesti käyttää uskontoa ja teologiaa sinänsä jännittävänä metaforana tai retorisena kuvana, ”edustamaan ei-luonnontieteellistä päättelyä”. Tarkoituksena on sittenkin puhua taloustieteen politiikasta tai filosofiasta, ”taloustieteen ihmiskuvasta ja sen heijastumisesta harjoitettuun tutkimustoimintaan”. Mielestäni Nelson puhuu uskonnosta ja teologiasta häkellyttävän eksplisiittisesti ja vahvoin sanakääntein. Mutta Mangelojaan nojaten: hänen sanomansa on mitä ilmeisimmin tulkittava laajempaa kontekstiä vasten.

Nelson ei ole yksin ajatuksineen. Edellä mainittu Stephen Marglin kritisoi tieteenalaansa siitä, että se ei ole tottunut kyseenalaistamaan lähtökohtiaan, uskomuksiaan. Hänen mukaansa taloustieteet ovat muotoutuneet ”todistelemaan sitä, että markkinat ovat hyödyllisiä ihmisille, sen sijaan että tavoitteena olisi selvittää, kuinka markkinat todellisuudessa toimivat”. Mitä yhteistä on siis perinteisellä uskonnolla ja taloustiede-nimisen modernilla sekulaarilla uskonnolla? Hyvä vastaus voisi olla, että molemmat ovat normatiivisia ja perustavat ajatuksensa uskomuksiin, joita eivät mielellään kyseenalaista. Oma kysymyksensä on, ovatko muutkaan tieteenalat uskomusvapaita. 

Historioitsija David S. Lanes pohti, miksi jotkut ovat niin rikkaita ja jotkut niin köyhiä, nimenomaan kansakuntina. ”Jos voimme oppia mitään talouden kehittymisen historiasta, niin ainakin sen, että kulttuuri on varsinainen erojen synnyttäjä”, Lanes toteaa. Juutalaiskristilliset arvot ovat olleet markkinatalouden menestyjien uskonnollinen tausta. Vastaavasti nämä arvot aiheuttavat suuria ristiriitoja monessa maapallon osassa, vaikkapa Intiassa.

Kristillisissä länsimaissa ovat omat kirkolliset ryhmittymänsä, joilla Nelsonin mukaan näyttäisi olevan suora yhteys siihen, millaisia taloustieteen koulukuntia esiintyy. ”Roomalaiseen traditioon” kuuluu jatkumo Aristoteles, Tuomas Akvinolainen ja Adam Smith. ”Protestanttiseen traditioon” puolestaan kuuluvat nimet Platon, Augustinus, Martti Luther ja Karl Marx. Ensimmäinen traditio painottaa järjen positiivista voimaa, jälkimmäiselle ihmisluonto on turmeltunut. Nelson näkee tässä suoran yhteyden tapoihin, joilla talouselämää lähestytään. Tosin hän antaa myöten kriitikoilleen ja toteaa, että täysin puhdasta roomalaista tai protestanttista otetta tuskin enää ilmenee.

1. Eettinen pohdinta laajasti, yritysetiikka, eettinen johtaminen. Etiikan tutkimus on poikkitieteellistä ja rajat ylittävää, mikä ei ole ihme, sillä niin luonnollista meille on miettiä kysymyksiä oikeasta ja väärästä ja hyvän elämän ihanteista. Tässä keskustelussa teologit ovat olleet aktiivisia – teologialle siinä on kyse tieteenalan ytimestä, kutsumuksesta, oman olemassa olon merkityksellisyydestä. 

Johtamisen etiikan ja yritysetiikan ympärillä käytävä keskustelu on vilkastunut huomattavasti viimeisten kymmenen vuoden kuluessa. Olen päässyt seuraamaan sitä eräänlaisena asianosaisena. Vuonna 1999 julkaisin teologi- ja yrittäjäkollegani Lari Junkkarin kanssa kirjan Yrityksen arvot ja etiikka. Muuan silloinen valistunut sparraajani totesi, että ”hyvä teema mutta liian aikaisin”. Vuonna 2000 kirja sai Pro Oeconomia –palkinnon ”parhaana yrityskirjana”. Valinnan tehneet ekonomit halusivat omalla tavallaan nostaa yritysetiikan painoarvoa suomalaisessa keskustelussa. Etiikkakeskustelu alkoi saada siipiä alleen. Etiikkaa pohtiva yritysjohtaja ei ole enää kummajainen vaan pikemminkin rohkea edelläkävijä. 

Teologeille on jäänyt ilmiselvä roolinsa jatkokeskustelussakin. Uskollisena rationaalisille ja mekanistisille periaatteilleen yrityselämä pyrkii näkemään eettiset velvoitteensa toteutetuiksi, kun se laatii vastuuohjelmiaan ja ”käyttäytymiskoodejaan”. Vähemmälle huomiolle on jäänyt eettinen ajattelu, motivaatio moraaliseen toimintaan ja eettisen toimintakulttuurin syntyminen. Kuten surullisenkuuluisa Enronin esimerkki osoittaa, ohjeet ohjaavat vain vähän tai ei lainkaan, ellei organisaatioon synny uutta tapaa ajatella ja toimia. Johtajat tarvitsevat ohjeiden lisäksi integriteettiä.

Oma kysymyksensä on, millaisia metaperusteita ja -motiiveja eettinen toiminta tarvitsee. Pitääkö etiikka voida perustella uskonnollisesti? Onko yksilö, joka ei tunne uskontoa omakseen, eettisesti heikommalla pohjalla kuin Jumalaan uskova ystävänsä. Tätä kysymystä on tarkasteltu teologisen etiikan piirissä. Luterilaisissa pohjoismaissa on painotettu, että etiikka on yleisinhimillistä, ja se voidaan perustella järjen avulla. Uskonnon mahdollisesti tuoma lisäarvo liittyy korkeintaan yksilön motiiveihin: haluaako hän toimia eettisesti oikein vai ei. Samoilla linjoilla on anglikaanipiispa Richard Hollowayn tunnettu puheenvuoro Godless Morality, Keeping Religion out of Ethics.

Uskonnon rooli etiikassa on monisäikeinen. Parhaimmillaan se vahvistaa halua toimia moraalisesti. Historiassa on esimerkkejä siitä, että hengellisyys saattaa näkyä eettisesti esikuvallisena toimintana (Jeesus, Gandhi, Tutu). Pahimmillaan taas uskonto voi synnyttää eettisesti kyseenalaista toimintaa. Etelä-Afrikan apartheid perusteltiin uskonnollisesti, samoin Ku Klux klaanin toiminta Yhdysvaltain etelävaltioissa. Homo- ja aborttikeskustelut ovat esimerkkejä uskonnon kahtiajakavasta roolista.

Läntisen moraalifilosofian juuret ovat antiikin filosofiassa, jonka välittäjänä ja jatkokehittäjänä on ollut kristillinen teologia ja jolla jatkossakin on välttämätön paikka, kun keskustellaan ajankohtaisista eettisistä kysymyksistä, myös yritysetiikasta. Vaikutelmani tähänastisesta keskustelusta on, että liike-elämän ja johtamisen etiikkaa koskevia puheenvuoroja vaivaa etäännyttävä teoreettisuus. Yritysjohtajat ovat käytännön ihmisiä, jotka etsivät toimivia malleja. 

1. Pintarakenteiden, teennäisyyden ja mekanististen rakenteiden välttäminen. Käytännössä jokainen ala kehittää oman retoriikkansa, omat pakolliset sanakäänteensä ja vakiintuneet ilmaisunsa. Liike-elämässä ja yleensäkin organisaatioiden maailmassa se näkyy esimerkiksi siinä, että asiat tulee perustella viileän analyyttisin termein, eikä tunteita ole sopiva näyttää. Liikkeenjohto esittää viestinsä excel-taulukoiden avulla käyttäen hyväksyttyjä käsitteitä, kuten asiakaslähtöisyys, tuloksellisuus, synergiaedut, kustannustehokkuus ja henkilöstö voimavarana. Viestien sanat ovat periaatteessa merkityksellisiä, mutta säännöllisesti ja rituaalinomaisesti toistettuina niistä tulee hokemia, jotka rapautuvat ja kadottavat merkityksensä sekä puhujan että kuulijan tajunnassa. 

Organisaatioiden ja johtamisen pääuoma on yli sadan vuoden ajan vannonut rationaalisen oikeaoppisuuden ja kanonisoitujen ajatusten nimiin. Usein riittää, kun sanoo asiansa virallisen totuuden hyväksymällä tavalla, hieman taannoisen YYA-retoriikan tapaan. 

Joukossa on luonnollisestikin toisinajattelijoita, persoonallisuuksia, oman tien kulkijoita ja sääntöjen rikkojia. Monet heistä ovat synnyttäneet menestystarinoita. Mutta johtamisen pääuoma luottaa lähes ritualistisesti siihen, että asiat pitää sanoa juuri oikealla tavalla, vallitsevan opin mukaisesti. Brittiekonomisti Paul Ormerod suomii taloustiedettä mekanististen mallien käytöstä ja ennusteista, joita ”ei leimaa nöyryys”.

Kristinuskon ja kristillisten kirkkojen suuri tarina on ollut taistelua ”ulkokohtaisten muotomenojen” ja ”sydämen uskon” välillä. Jeesus asemoi itsensä jyrkästi farisealaista teennäisyyttä vastaan. Kirkko on koko olemassaolonsa ajan käynyt sisäistä dialogia ja jopa taistelua hierarkkisen muodollisuuden ja karismaattisen vapauden välillä. Uskonpuhdistajien tavoite oli irtautua kahlitsevasta sääntökulttuurista ja pyrkiä ymmärtämään uskon ydintä. Tämä jännite on jatkunut ja jatkuu.

Teologit ovat olleet pakotettuja käsittelemään tätä jännitettä. Siksi valistuneen teologian tehtävänä on yhä uudelleen nostaa esille kysymys siitä, ”mitä me oikeasti ajattelemme” ja ”mihin me oikeasti uskomme”. 

1. Globaalin maailman kulttuurien kohtaaminen. Eurooppalaisen ja pohjoisamerikkalaisen kulttuurin tunkeutuminen Afrikkaan, Aasiaan, Australiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan on paikallisten kulttuurien kannalta ollut katastrofaalinen tarina. Se tapahtui sekä kaupallisista että sotilaallisista syistä. Tuloksena oli imperialismiksi kutsuttu ilmiö, joka ajan saatossa on ottanut uusia muotoja.

Osa kulttuurista imperialismia oli kirkkojen ja lähetysjärjestöjen suorittama lähetystyö. Seurakuntia syntyi pakanamaille. Niissä pukeuduttiin länsimaisesti, laulettiin angloamerikkalaisia presbyteerihymnejä ja kokoonnuttiin jumalanpalveluksiin, joiden toteutus noudatti lähettäjäkirkkojen käsikirjoja ja tapoja. Moniavioisuus kiellettiin, minkä seurauksena monista naisista tuli prostituoituja.

Niistä ajoista lähetystyö on tehnyt huikeita suunnantarkistuksia. Aluksi puhuttiin adaptaatiosta, jonka mukaan käyttöön oli otettava paikallisia tapoja. Vähitellen käyttöön tulivat termit akkulturaatioja inkulturaatio, jotka merkitsivät jo syvempää kohdekulttuurin sisäistämistä. Viime vuosisadan jälkipuoliskolla johtavaksi käsitteeksi tuli kontekstualisaatio: kristinuskon on kohdattava kulttuuri sen kaikessa moninaisuudessa, syvärakenteita myöten. Lähetysteologi Lesslie Newbigin vaati, että evankeliumin kohdatessaan ihmisen on voitava täydestä sydämestään vastata: ”Kyllä, juuri niin. Tämä on minulle totta, puhetta juuri minun elämäntilanteestani.” Kontekstuaalisen teologian käytännön ilmenemismuoto on ollut paikallisten kirkkojen tahto tehdä itse teologiaa omista lähtökohdistaan käsin. Teologia ”syntyy alhaalta”, lähetystyöstä on tullut dialogia, kirkkojen välistä yhteistyötä ja molemminpuolista oppimista.

Tätä taustaa vasten globaali markkinatalous elää kulttuurien kohtaamisen kannalta 1800-lukua. Globaalit yritykset ovat tehneet monesti vain kosmeettista hienosäätöä uudessa kohdemaassaan. McDonaldsin esimerkki on tästä osoittelevin: The Economist -julkaisun Big Mac –indeksi mittaa puolileikillään kansainvälisiä hintoja, koska kyseinen tuote on kaikkialla sama. Globaalit yritykset pyrkivät kauttaaltaan toimimaan yhtenäisin toimintatavoin, ottamatta syvällisellä tavalla huomioon paikallisen kulttuurin arvoja.

Käytännössä tämä näkyy siinä, miten ulkomaankomennukselle lähtijöitä valmennetaan tuleviin tehtäviinsä. Joskus valmennusta ei ole lainkaan, joskus muutama päivä. Se on murto-osa siitä, mitä kirkot ja lähetysjärjestöt tekevät. Niissä puolen vuoden intensiivinen valmennusrupeama on enemmän sääntö kuin poikkeus. Tässä on globaaleille yrityksille aito benchmarkkauksen, oppimisen ja vuorovaikutuksen paikka.

Kulttuureita on syntynyt, sekoittunut toisiinsa ja kuollut, siinä ei ole välttämättä mitään äärimmäisen dramaattista. Silti on välttämätöntä kysyä, tapahtuuko nykyinen kulttuurien nihiloiminen puolivahingossa lähinnä siksi, että asiaan ei ole havahduttu, kuten oletan. Olisi traagista todeta 50 vuoden jälkeen: ”Harmin paikka, tuli vahingossa tuhotuksi muutama sata paikallista kulttuuria”.

Tässä on yritysetiikan ehkä jopa keskeisin ajankohtainen käytännön ongelma keskusteltavaksi ja ratkaistavaksi.

Kysymys kulttuureista liittyy periaatteellisempaan pohdintaan yhteisöistä. Taloudellistuminen ja kaupallistuminen ovat korostaneet yksilöiden vastuuta ja selviytymistä. Stephen Marglin ottaa esimerkin vanhoista kyläyhteisöistä, joissa latonsa tulipalossa menettänyttä autettiin. Naapurit tulivat talkoisiin, yhdessä rakennettiin uusi lato. Nyt auttaminen on delegoitu vakuutusyhtiöille, mikä on taloudellisti tehokasta mutta heikentää tunnetta keskinäisestä riippuvuudesta.

1. Henkisyys, hengellisyys, spiritualiteetti. Jo muutaman vuosikymmenen ajan on odotettu ”paradigman muutosta”, siirtymää valistuksen ajan rationaalisuutta korostavasta kulttuurista kohti kokonaisvaltaisempaa ajattelua. Tämä tieteenfilosofi Thomas Kuhnin esittämä ajatus on saanut paljon vastakaikua. Siihen ovat tarttuneet monet teologit, kuten Hans Küng, David J. Bosch ja ekumeenikko Marc Reuver. Viimeksi mainittua sain tilaisuuden haastatella 90-luvulla. Hän kuvasi ”meneillään olevaa ajattelutavan muutosta kopernikaaniseksi vallankumoukseksi” (hän puhui teologisesta tutkimuksesta, mutta kytki ajatuksensa laajempiin yhteyksiin). Myös useat johtajuuden tutkijat ovat hyödyntäneet Kuhnin ajatusta.

Onko paradigmaattinen muutos tapahtunut? Vai olemmeko nyt muutoksen keskellä? Onko sen tyyppistä muutosta edes mahdollista havaita muuten kuin kaukana tulevaisuudessa?

Kulttuurista tiikerinloikkaa, transformaatiota, on kuvattu sellaisin termein kuin ”spiritualiteetin aika”, ”ekumeeninen ajattelu”, ”alhaalta ylös”, ”keskeltä johtaminen”, ”etiikan korostuminen”, ”systeeminen ajattelu”, ”new age” ja niin edelleen. Perusideana on, että kyseessä on laaja vastaisku modernismin mekanistiselle ajattelutavalle. Tämän suuntaista ajattelua ovat tukeneet kvanttifysiikan havainnot maailman moninaisuudesta. Vuonna 2005 julkaistu Megatrends 2010 esittää, että organisaatioiden ja johtajien on syytä varautua kohtamaan nopeaa vauhtia lähestyvä henkisten arvojen korostuminen. RISC Monitorin tulokset kertovat, että noin 40 % suomalaisista haluaisi saada elämäänsä lisää henkisyyttä tai hengellisyyttä.

Riippumatta siitä, miten laajasti mahdollinen muutos tapahtuu, organisaatioiden johtamisesta vastaavien on varauduttava kohtaamaan toisenlainen maailma kuin se, jonka aikana tärkeimmät johtamisopit hankittiin. Y-sukupolven edustajat eivät toimi samojen lakien mukaan kuin nyt vallassa olevat sukupolvet. Työelämästä etsitään mielekkyyttä, arvoja ja kokonaishyvinvointia.

Pohdintaa voitaisiin jatkaa. Yhtäältä vahvasti nousussa oleva yritys- ja yhteiskuntavastuun liike[4]ja toisaalta finanssikriisin ja taantuman aiheuttamien taloudellisten ja henkisten vaurioiden korjaaminen ovat molemmat syitä pysähtyä tutkimaan kriittisesti vallitsevia ajattelu- ja toimintatapoja.

Asiantuntijaorganisaatioiden johtaminen edellyttää luovuutta, vuorovaikutustaitoja, kokonaisuuksien hallintaa ja yleissivistystä. Siksi on tärkeää, että johtamisohjelmissa on entistä enemmän esimerkiksi aatehistoriaa, filosofiaa sekä – teologiaa.

Mitä teologia saisi taloustieteeltä

Teologia tarvitsee taloustiedettä tärkeäksi viitekehyksekseen. Pitkän historiansa aikana teologia on nojannut erityisesti filosofiaan. 1900-luvulla sosiologia lähitieteineen valtasi ainakin osittain ”kumppanitieteen” aseman, mikä on näkynyt esimerkiksi vapautuksen teologiassa tai monien kirkkojen jumalanpalvelusuudistuksissa. Oletettavasti yhteiskuntatieteiden rooli korostuu jatkossakin, taloustiede siinä mukana. Talouden rooli on yhteiskunnassa niin dominoiva, että taloustieteitä ja talouselämää ei voi ohittaa, jos halutaan tehdä ajankohtaista uskottavaa teologiaa.

Talouselämän voima ja vitsaus on siinä, että se on joutunut jatkuvasti sopeutumaan uusiin, osin itse aiheutettuihin tilanteisiin. Turbulentissa maailmassa pörssikurssit heilahtelevat, työvoima ja pääomat liikkuvat, uudet taloudet voimistuvat, ja johtamisopit saavat yhä uusia vivahteita. Johtamisesta on tullut sopeutumisen ja muuttumisen taidetta. Se on hankalaa, se kuluttaa toimijoiden voimavaroja, mutta samalla se synnyttää innovaatioita, sillä sopeutuminen pakottaa etsimään ja keksimään uutta.

Kirkko on selvinnyt vähemmillä muutoksilla. Sen rakenteet ovat muovautuneet tukemaan jatkuvuutta ja suojaamaan yhteisöä äkillisiltä muutoksilta. Tämä oli erityisen tärkeää ensimmäisinä vuosisatoina, jolloin kilpailevat opit ja heresiat taistelivat kirkon sielusta. Kirkossa erilaiset suunnanmuutokset saattavat vaatia kymmenien vuosien kypsyttelyn ennen lopullisten päätösten tekemistä. Hyvänä esimerkkinä tästä oli pitkä naispappeuskeskustelu. Homoliitoista käytävä pohdinta ja polemiikki noudattaa samaa pitkää kaavaa. 

Varsinkin eettisten kannanottojen kannalta hitaus on periaatteessa hyve, etiikan ei tule riippua suhdanteista. Talous voi noudattaa kvartaaleita, etiikka ei. Sen sijaan strategisten ja rakenteellisten uudistustarpeiden kannalta kirkon hitaus muodostaa riskin. Ahti Hirvosen puheenvuoro Kotimaa-lehdessä 5.3.09 oli tästä vakava muistutus. ”Kulujen supistaminen niin, että perustehtävän hoitaminen voi jatkua häiriöttä, on taitolaji, josta kirkolle ei ole tähän asti kertynyt paljonkaan kokemusta”, Hirvonen toteaa. Yritysmaailmassa juuri sitä kokemusta on. Voisiko kokemuksia alkaa vaihtaa?

Yritysmaailmassa korostetaan ketterää strategiaa, ohuita organisaatioita ja nopeaa päätöksentekoa. Se auttaa reagoimaan ympäristön muutoksiin melkein reaaliajassa. Riskinä on, että perusteellinen arvopohdinta jää ohueksi, mikä puolestaan voi murentaa yrityksiä sisäisesti. 

Tässä asetelmassa molemmat voisivat hyötyä toisistaan. Kyseessä ei tarvitse olla joko-tai-asetelma vaan pikemminkin sekä-että. Miten kirkko voisi olla uskollinen identiteetilleen ja historialleen ja toimia samalla herkän reagoivasti? Mitkään merkit eivät viittaa siihen, että maailman muutokset hidastuisivat. Pikemminkin on oletettavaa, että teknologian kehitys kiihtyy, globalisaatio syvenee ja ylikansalliset yritykset ovat entistä enemmän osa tavallisen ihmisen arkipäivää.

Teologian tehtävänä on tarkkailla valppaasti maailman menoa ja esittää kriittisiä näkökulmia. Samalla sen tehtävänä on olla kriittinen myös itseään kohtaan. Saattaa tulla aika, jolloin maailman muutokset ovat niin dramaattisia, että ne pakottavat luomaan paradigmaattisesti uutta teologiaa. Galileo ja Kopernikus saivat aikoinaan kovaa kritiikkiä teologeilta, Darwinista puhumattakaan. Sitten maailma meni menojaan ja ravisteli samalla uskonnollisia ajatuksia. Teologia joutui aluksi perääntymään ja sitten luomaan jotain uutta.

Onko nyt menossa Reuverin liputtama kopernikaaninen vallankumous, johon on otettava myönteinen kanta? Onko syntymässä Homo oeconomicus tai Homo technicus, joka ei enää ymmärrä isiemme ja äitiemme ajatustapoja? Mitä synnyttää sukupolvi, jolle hierarkiat ja auktoriteetit ovat jäänne menneestä maailmasta? Talouselämä sopeutuu varmasti tähän uuteen ilmiöön, mutta sopeutuuko kirkko? Kykeneekö kirkko luomaan strategiaa ja rakenteita, jotka toimivat uudessa tilanteessa? Tuleeko sana lihaksi tässä uudessa vaiheessa?

Miksi talouselämä onnistuu siinä, missä kirkko ei onnistu? Vastaukseksi ei riitä ahneus tai voiton maksimointi, vaikka siitäkin on ollut kyse. Kyse on ajattelu- ja toimintatavoista, toimintakulttuureista. Talouselämän DNA:han on kirjoitettu ”muutos”, kirkon DNA:n ytimessä on ”pysyvyys”. Kyse on eräänlaisista vaistomaisista toimintatavoista, joiden juuret ovat pitkällä historiassa.

Ajatuskokeena voisimme kuvitella tilannetta, että Aalto-yliopiston tapaan syntyisi jonkun kauppakorkeakoulun ja teologisen tiedekunnan välinen liitto. Onko kyseessä mahdottomuus, tulen ja veden liittäminen yhteen? Vai voisiko sellaisesta liitosta syntyä jotain merkittävää? Mitä se voisi olla? Annan mielikuvitukselle tilaa.

• Talouselämää alettaisiin tutkia osana ihmisenä olemisen ydinkysymyksiä.
• Etiikka siirtyisi lähemmäksi talouselämän keskiötä.
• Teologisen tutkinnon suorittaja saisi valmiuksia toimia yritysten hallituksissa ja muissa johtotehtävissä.
• Syntyisi uudenlainen tapa ajatella kokonaisvaltaisesti.
• Kirkon tapa ajatella strategiaa tulisi realistisemmaksi ja ennen kaikkea notkeammaksi.
• ”Hyvien yritysten” osuus liike-elämässä vahvistuisi. ”Olla hyvä” ja ”olla menestyvä” kuuluisivat yhteen.
• Syntyisi uudenlaista vastuuajattelua maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuuden turvaamiseksi. 
• Kirkko ottaisi avoimin mielin vastaan ehdotuksia ja kritiikkiä myös talouselämän toimijoilta.

Onko tällaista synteesiä kokeiltu jossain, siitä minulla ei ole tietoa. Jos joku tietää, niin toivoisin saavani siitä vinkin.

Olen edellä tarkastellut kahta sfääriä, teologista ja taloudellista. Niistä jälkimmäinen on näkyvä osa ihmisten arkea, median uutisvirtaa ja kansainvälistä päätöksentekoa. Teologian sfääriin kuuluvat asiat näyttävät talouden rinnalla marginaalisilta, mutta käytännössä ne ovat merkittäviä taustavaikuttajia. Teologian ja talouden välillä vallitsee jo nyt vuorovaikutus, usein tiedostamaton ja tunnistamaton. Teesini on, että tästä vuorovaikutuksesta voisi tehdä näkyvän ja tietoisen. Avoin dialogi tukisi molempia sfäärejä sekä parhaassa tapauksessa synnyttäisi uutta innovaatiota, jotain ”kokonaan muuta”.

Kirjallisuutta

Aaltonen, Tapio & Junkkari, Lari

1999              Yrityksen arvot ja etiikka. Helsinki: WSOY.

Aburdene, Patricia

2005              Megatrends 2010. The Rise of Conscious Capitalism. Charlottenville, VA: Hampton Roads Publishing Company.

Ambrosius, metropoliitta & Tikkanen, Henrikki & Kietäväinen, Timo

2009              Henkinen johtajuus. Helsinki: Kirjapaja.

Boulding, Kenneth E.

1968              Beyond Economics: Essays on Society, Religion, and Ethics. Ann Arbor: University of Michigan Press. 

Finley, Moses I.

1973              The Ancient Economy. Los Angeles: University of California.

Grayson, David & Hodges, Adrian

2001              Everybody´s Business. Managing risks and opportunities in today´s global society. London: Dorling Kinsey Limited.

Holloway, Richard

1999              Godless Morality. Keeping Religion out of Ethics. Edinburgh: Canongate.

Hirvonen, Ahti

2009              Lama haastaa kirkon, Puheenvuoro Kotimaa-lehdessä N:o 9.

Koslowski, Peter

1996              Ethics of Capitalism and Critique of Sociobiology: Two Essays with a Comment by James M. Buchanan. New Yoirk: Springer.

Kuisma, Markku

2009              Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000. Helsinki: Siltala.

KYH

1999              Kohti yhteistä hyvää. Piispojen puheenvuoro hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. – Kirkonkirjat köyhyydestä. Toim. Matti Heikkilä & Jouko Karjalainen & Mikko Malkavaara. Kirkkopalvelut. 313-342.

Laulaja, Jorma

1994              Elämän oikea ja väärä. Eettiset valinnat tänään. Helsinki: Kirjapaja. 

Leskelä, Mikko

2007              Miksi kirkko epäonnistuu keskustelussa yritysten yhteiskuntavastuusta? Kirkko ja usko tämän päivän Suomessa, toimittanut Aku Visala. Helsinki: Suomalainen teologisen kirjallisuusseura.

Lähdesmäki, Ville

2007              Koulukasvatuksen dilemma – haasteena globaali maailma ja markkinatalous. Etsijä 1/07.

Mangeloja, Esa

2003              Taloustieteellisestä teologiasta. Kansantaloudellinen aikakauskirja 4/2003.

Marglin, Stephen A.

2008              The Dismal Science, How Thinking Like an Economist Undermines Community. London: Harvard University Press.

Marglin, Stephen A.

2008              Future of Capitalism. Luento: FORA.tv 25.2.2008.

McCloskey, Deirdre N.

1983              The Rhetoric of Economics. Journal of Economic Literature Vol. XXI (June 1983), pp. 481-517.

Nelson, Robert H.

1991              Reaching for Heaven on Earth. The Theological Meaning of Economics. Maryland: Rowman & Littlefield.                

Nelson, Robert H.

2001              Economics as Religion – from Samuelson to Chicago and Beyond. Pennsylvania: The Pennsylvania State Univerity Press.

Ormerod, Paul

1997              The Death of Economics. New York: John Wiley & Sons.

Sennett, Richard

2002              Työn uusi järjestys. Miten uusi kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta. Jyväskylä: Vastapaino.

[1]Kalm kirjoitti teoksensa vuonna 1757. Chydeniuksen pääteos oli ”Kansallinen voitto”, vuodelta 1765. Smithin merkkiteos ”Kansojen varallisuudesta” ilmestyi näitä myöhemmin, vuonna 1776. Vaikka Adam Smithiä on pidetty vapaakaupan ja liberaalin talousajattelun isänä, vastaavia ajatuksia olivat valistusfilosofit esittäneet ennen Smithiä.

[2]”Uutta on sekin, että talous hallitsee vahvemmin kuin koskaan julkisuutta, ajatteluamme ja ilmaisutapojamme. Uutta on , että liikeyrityksille ominaiset perustelut ja markkinalogiikka ovat levittäytyneet talouselämästä  muun yhteiskunnan, kulttuurin ja ihmiselämän kaikkiin sopukoihin, valtionhallinnosta kouluihin ja yliopistoista lastentarhoihin. Sivistysarvojen sijasta mielenmaisemaamme liikutellaan pörssiarvojen tahdissa” (Kuisma 2009, s 7)

[3]Boulding oli vuonna 1968 puheenjohtaja yhdistyksessä American Economic Assosiation.

[4]Corporate Social Responsibility on vastuuajattelun tunnetuin käsite. Suomessa sitä  edustaa Finnish Business & Society.

Laulu voimanlähteenä

Laulaminen on ollut iso osa elämääni. Jossain vaiheessa se oli intohimoinen harrastukseni, toinen tekeminen, jolle uhrasin aikaa ja vaivaa. Opiskelin laulamisen tekniikkaa, opettelin lauluja ulkoa useilla kielillä, reissasin esiintymässä, tein joitain tutkintojakin. Kaikki tämä tapahtui päivätyöni rinnalla.

Se lähti liikkeelle lukion aikoihin. Menin Porin musiikkiopistoon lauluoppilaaksi. Melkein heti löysin tunteen siitä, että ääneni resonoi. Noita resonanssihyppyjä tuli sitten vuosien varrella muutamia. Melko pian aloin esiintyä, aluksi nuorten kuoron solistina. Sitten tuli kuorolaulua, kuoronjohtoa, kvartettia, bändilaulua, konsertteja, laulujen tekemistä, äänityksiä, lähes kaikkea lauluun liittyvä, enimmäkseen klassisella puolella ”lyyrisenä baritonina”.

Olisin kai lähtenyt opiskelemaan laulua päätoimisesti, ellen olisi luullut pianonsoittohändikäppini muodostavan ylitsepääsemättömän esteen ja ellen olisi ollut niin innostunut teologin kutsumuksestani. Myöhemminkin pohdin muutamaan kertaan loikkaa laulun puolelle, mutta kunkinhetkiset tehtävät olivat mielekkäitä, ja sitten ikä esitti mielipiteensä. Laulu oli minulle enemmän kuin harrastus. Suhtauduin siihen ammattimaisella vakavuudella.

Mikä laulussa viehättää, lisäkseni niin monia muita? Ihmiset kokoontuvat karaokeiltoihin esittämään bravuureitaan, osallistuvat kilpailuihin tai sanovat, että ”minäkin haluaisin osata laulaa”. Jotain magiikkaa siihen liittyy. Ehkä laulu koskettaa meissä asuvaa alkuihmistä, muistoa niiltä ajoilta, jolloin kommunikoimme muuten kuin rationaalisilla lauseilla. Ehkä laulaminen on pakoa ylijärkeilevästä maailmasta, jossa kaikki selitetään sanoin ja numeroin. Laulaja on ihmisyyden alkulähteillä.

Musiikki on kaikissa muodoissaan ylirationaalista, olemisen eri tasoja koskettavaa. Laulaminen on sitä ehkä vielä enemmän kuin soittaminen: laulaja on itse oma instrumenttinsa, laulun esittäjä on paljaana kuulijoidensa edessä. Hän ei voi paeta soittimensa suojaan. Hän ei voi ostaa uutta instrumenttia, jos vanha ei miellytä. 

Laulaminen, kuten musiikin tuottaminen yleensäkin, on fyysistä toimintaa. Kunnollinen laulaminen tarkoittaa koko kehon toimintaa, varsinkin keskivartalon suurten lihasten hyödyntämistä. Hengitystekniikka on a ja o. Minulle päivittäiset harjoitukseni olivat kuin kuntosalitunti. Jos harjoitus jäi väliin, keho ilmoitti kaipaavansa sitä. Laulun kehollisuus tuntuu myös äänen resonanssina varsinkin pään alueella. Aivot tai ainakin pään onteloiden seinämät ja pienet lihakset saavat tehokasta hierontaa. Kunnon treenin jälkeen olo on virkistynyt. Myöskään laulun psyykkistä ja henkistä merkitystä ei voi vähätellä. Runot ja sävelet antavat kanavan ilon, surun tai rakkauden tunteille. Hyvään lauluun liittyvä sanan ja sävelen estetiikka kasvattaa laulajaa henkisesti.  Tai sitten ei.

Vuosien varrella laulaminen oli minulle työn vastapaino. ”Että kaiken työsi rinnalla jaksat vielä raataa tuon laulunkin kanssa”, joku saattoi sanoa minulle. Vastaus oli helppo: ”En jaksaisi työtäni, ellei minulla olisi tätä toista tekemistä.” Laulaessani olin lomalla työstäni. Työni antoi lomaa laulamisesta.

Ettei totuus unohtuisi, laulun esittäjä joutuu kokemaan myös tuskan hetkiä. Esiintyminen alkamassa, sali hyvässä tapauksessa täynnä odottavia ihmisiä. Onko kurkku kunnossa? Muistanko uuden laulun sanat? Saanko kiinni siitä sisääntulosta? Joskus meni hienosti, usein jokin jäi kaivelemaan, aina tuntui hyvältä lähteä kohti seuraavaa tehtävää.

Yhteisöllisenä kokemuksena laulaminen tarjoaa rajattomat mahdollisuudet. On vuorovaikutusta laulunopettajan, laulajatovereiden ja kuuntelijoiden kanssa. Varsinkin vuodet Logos-kvartetissa olivat meille neljälle kaveruutta parhaimmillaan. Treenejä, keikkoja, reissaamista, huumoria.

Pieni rooli oopperassa antoi minulle mahdollisuuden nähdä sisältä, miten suuri produktio syntyy. Jotkut äänitystilanteet olivat intensiivisiä jännityksen hetkiä. Mutta huikein muistoni on yksi laulu Barcelonassa ystäväni merkkipäivänä suuren yleisön edessä. Opettelin ”Lintujen laulun” kataloniaksi, sen heille niin tärkeän laulun. Ääni soi, tunsin olevani keskellä vuolasta virtaa. Seisoma-aplodit kestivät minuuttitolkulla, enkä tiennyt miten minun olisi pitänyt olla. Se oli pakahduttava onnen hetki.

Yrittäjäksi ryhtyminen yli 10 vuotta sitten muutti suhdettani lauluun. Oli paljon uutta, oli opittavaa, taisteltavaa, purkukanavia luovuudelle. Laulu jäi taka-alalle, mitä nyt muutamia pieniä juttuja silloin tällöin erilaisissa juhlissa. Pari vuotta sitten päätin aloittaa uudestaan, nyt vähän kevyemmältä pohjalta. Perustimme Novetokseen housebändin nimeltä Boulevard Boys. Jossain minussa elää laulaja, joka kaipaa ulostuloa. Sille on tehnyt hyvää olla välillä hiljaa. Nyt minulle ja olemiselleni tekee hyvää antaa tilaa laulajaminälleni.

Teksti julkaistu Ratkes-lehdessä toukokussa 2009.

Tuntemattomille isoisille. Radiohartaus.

”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Siunattu isämme Daavidin valtakunta.” Ylihuomenna alkavan adventin tekstit ovat täynnä viittauksia esivanhempiin, kuningas Davidiin ja profeettoihin. Tapahtumat liittyivät sukupolvien ketjuun. Pitkään jatkumoon liittyy meidänkin elämämme. Tänään ajattelen omaa ketjuani ja erityisesti isoisiäni.

En ole tavannut kumpaakaan isoisääni. Äitini isän tappoi härkä, kun äiti oli kaksivuotias. Isäni isä kuoli kahdeksan vuotta ennen syntymääni. He olivat kaksi henkilöä, joita ilman minä en olisi minä.

Äitini isän nimi oli Otto Strid. En tiedä, minkä näköinen hän oli. Äitini ei tietenkään osannut kuvailla häntä mitenkään. Otto oli pertunmaalainen mäkitupalainen, joka hoiti maatilkkuaan ja yritti pitää hengissä Hilma-vaimoaan ja neljää lastaan, joista äiti oli nuorin.

Oliko härkä hänen omansa vai oliko hän ylittämässä jotain tuttua peltoa, jossa vihastunut härkä pääsi yllättämään hänet. Yrittikö hän juosta karkuun vai rauhoittaa härkää? Kuoliko hän nopeasti vai olisiko hän voinut jäädä henkiin, jos apu olisi tullut ajoissa?

Perhe jäi pahaan pulaan, ja pikku Elli-tyttökin joutui huutolaistytöksi Kuortin kartanoon. Sisareni ovat kertoneet minulle, että häntä ilmeisesti pidettiin hyvänä. En tiedä, mistä he olivat tämän tiedon onkineet.

Yksi neljäsosa minusta on Oton perimää.

Toinen neljäsosa on Fredrik Aaltosta, torppari Somerniemen Saarikossa, kymmenen verevän lapsen isä. Hänestä olen kuullut tarinoita, jopa niin paljon, että pidän häntä yhtenä esikuvanani. Hän oli huumoria viljelevä viisas mies, joka oli uskollinen työväenaatteelleen ja joka samalla oli koko pitäjän arvostama Vetu tai Saarikko. 

Työntekoa oli sekä Oton että Fredrikin elämä. Elanto saatiin maasta, taksvärkkiä tehtiin ja naapureita autettiin puolin ja toisin. Fredrik saattoi saada jonkun lantin lautamiehen toimistaan ja metsätöistä, joihin pojatkin osallistuivat.

Mitä nämä miehet ajattelivat? Mihin he uskoivat? Luultavasti he olivat tavallisia suomalaisia Jumalaa pelkääviä ihmisiä. Oton puolisosta Hilma-mummusta äiti kertoi, että tämä rukoili joka päivä lastenlastensa puolesta. Ehkä nämä rukoukset ovat kantaneet minuakin elämän aallokoissa. Ehkä Jumala muistaa rukoukset vielä sadankin vuoden päähän tai kauemmas.

Fredrik kuulemma tunsi Raamattunsa. Jopa niin hyvin, ettei pappikaan pärjännyt hänen kanssaan. No, tässä on tätieni ja setieni huumorikerrointa, luulen. Joka tapauksessa hänen torppansa oli niin lähellä kirkkoa, että vain kapea järvenkaistale erotti ne. Kesällä kirkkoon soudettiin ruuhella, joulukirkkoon kierrettiin hevosella kulkusten kilistessä. 

Fredrikin ja Hilman kirkkomatkat päättyivät vuoden 18 sisällissotaan, kun tarinan mukaan kirkossa oli siunattu aseita. En tiedä, oliko siunattu, mutta näin on kerrottu. Ehkä jokin tuon kuohuvan ajan kirkkotapahtuma oli saanut suuret mittasuhteet kyläläisten mielissä. Ajatus aseiden siunaamisesta oli liikaa oikeudentuntoiselle Fredrikille. Jotain särkyi silloin hänen mielessään suhteessa kirkkoon. Luulen, ettei se ollut vihaa tai katkeruutta vaan jonkinlainen hiljainen mielenilmaisu.

Hän on poismenneistä henkilöistä se, jonka kiihkeästi haluaisin tavata, jos se olisi mahdollista. Kysyisin häneltä, miltä tuntui, kun saman kylän ihmiset alkoivat vihata toisiaan. Haluaisin kertoa, että hänen pojanpojastaan tuli pappi, ja muitakin pappeja tuli sukuun.  

Kun minusta sitten tuli pappi, muistan tätieni ja setieni ylpeyden. Usko Jumalaan ja hiljainen rakkaus kirkkoäitiä kohtaan oli säilynyt, vaikka he tunsivat kirkon yhdessä vaiheessa hylänneen heidät.

Näitä kirkkoon pettyneitä on ollut kaikkina aikoina. Tällä hetkellä pettymyksiin on tapana reagoida nopeasti, ennen sinniteltiin mukana, ehkä perinteen voimasta ja sosiaalisesta paineesta, ehkä samalla ajateltiin kirkon sittenkin edustavan jotain sellaista, josta haluttiin pitää kiinni.

Elämme nyt toisenlaista aikaa. En haikaile vanhojen aikojen perään, en sitä rankkaa työtä, jonka rinnalla minun työni on ollut kevyttä. En kaipaa sadan vuoden takaisen maailman yhteisöllistä painetta, vaikka tuskin olemme noista sosiaalisista paineista vapaat nytkään. Ne vaan ovat erilaisia.

Jotain haluaisin säilyttää tästä sukupolvien ketjusta, sinnikkyyden, hiljaisen sydämen uskon Jumalaan. Isovanhempiani ajatellessa tunnen, että minun suhteeni Jumalaan ei ole vain minun uskoni varassa. Sitä kannattelee sukupolvien ketju, johon liityn. Vuosisadasta toiseen on rukoiltu Isä meidän ja käyty ehtoollisella. On rukoiltu tulevien sukupolvien puolesta. Jotain tästä ketjusta kannattelee minua, niin kuin kannatteli aikoinaan Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan.

Meillä on tuntemattoman sotilaan muistomerkkejä eri puolilla maailmaa. En ole vielä nähnyt patsasta, jossa lukisi Tuntematon isoisä. Toivottavasti sellainenkin vielä pystytetään. Sitä odotellessa omistan tämän hartauteni Otolle, Fredrikille ja kaikille tuntemattomille isoisille meidän sukupolviketjussamme.

Jumala, olen osa suurta perhettä, ihmisten ketjua, joka on alkanut jossain ja joka jatkuu minun jälkeeni. Kiitän kaikista, jotka ovat kannatelleet minun elämääni tuttuina tai etäisinä hahmoina ja muistuttaneet sinua minunkin olemassaolostani. Vaikka kyllä sinä meidät muistat.

Tämän radioaamuhartauden pidin muutama vuosi sitten.

Älä laita lasta pönttöön, kun taikuri on paikalla.

Ensimmäinen luku kirjastani Luova kutsumus (Kirjapaja 2007). Tätä olen alkanut jonkinlaisena avainkokemuksenani.

Elämä ei ole reilua. Piste. Jos odotat muuta, niin pety vapaasti.

Porilaiseen Cygnaeuksen kansakouluun tuli taikuri.

Ne olivat suurten ikäluokkien kansakouluvuosia, aikoja jolloin esiintyjät tekivät kiertueitaan Suomen opinahjoihin. Nämä kulttuurilähettiläät saivat paljon kuulijoita sekä luultavasti asiallisen vaivanpalkan. Koulu opettajineen sai ohjattua meidät taiteiden monipuoliseen maailmaan. Me oppilaat saimme vähintäänkin vaihtelua koulupäivään sekä joskus kokemuksen, jonka muistamme vieläkin.

Yrjö Jyrinkoski kiersi kymmenet paikkakunnat ja lausui Yrjö Jylhän ja Lauri Viidan runoja tavalla, joka tempasi runoudesta kiinnostumattomat pojatkin kuuntelemaan – runoja. ”Veljet, vesitilkka tuokaa” -väristys synnyttää vieläkin tuntemuksia selkäpiissämme. Toisenlaista taidetta edusti voimamies Hautaviita, joka taivutteli hampaillaan rautakankia ja hevosenkenkiä. Saimme tarkistaa, että kanget olivat rautaa eivätkä lakritsia. Viulisti Heimo Haitto kävi itkettämässä koulun tyttöjä ihanalla soitollaan, ja rekkivoimistelija Otto Kestola pistäytyi kokeilemassa voimistelusalin telineiden kestävyyttä.

Suuren elämyksen odotus

Kukaan meistä ei ollut aiemmin nähnyt oikeita taikatemppuja. Aamupäivän tunnit matelivat hitaasti, kunnes tuli odotettu suuri hetki. Koulun sadat oppilaat pakkautuivat juhlasaliin odottamaan Taikuria. Istuin salin keskivaiheilla keskikäytävän vasemmalla puolella yhdessä meidän kolmannen luokkamme oppilaiden kanssa. Olimme poikaluokka, jota komean tasaisella käsialalla kirjoittava kansakoulunopettajamme Jaakko Hallia piti isällisessä ja ajoittain pelottavassa otteessaan.

Suuret taiteilijat antavat odottaa itseään. Niin teki taikurimmekin. Nuori yleisö kihelmöi jännityksestä. Ilmassa oli suuren tapahtumaan odotusta ja hohtoa.

Äkkiä muutama rivi minusta eteenpäin istuva luokkatoverini kääntyi ympäri ja huusi: ”Tapsa.” Pomppasin pystyyn ja huusin: ”Mitä.” Samassa opettaja singahti paikalle ja painoi minut hartiasta alas istumaan.

Taikuri ei tullut vieläkään. Sali velloi ja kuhisi. Opettajat yrittivät ylläpitää järjestystä, muistaakseni vain osittaisella menestyksellä. Sama kaveri kääntyi uudestaan ympäri ja huusi ”Tapsa.” Hyppäsin spontaanisti pystyyn ja huusin mitä-huutoni. Opettaja hyökkäsi salamana paikalle ja painoi minut takaisin istumaan. Tällä kertaa ote oli jo tiukka. ”Istu nyt paikallasi siinä.”

Istuin. Taikuri antoi kärsimättömän ja jännityksestä pakahtuvan yleisönsä yhä odottaa. Emme olleet ennen nähneet taikuria, kuten jo sanoin. En tiedä, kuluiko minuutti vai puoli vai vähemmän, mutta sama kaveri kääntyi jälleen ja huusi nimeni. Toimin kuten ennenkin, nousin ylös ja vastasin kutsuun.

Opettaja oli paikalla, jos mahdollista, vielä nopeammin. Tällä kertaa hän ei ottanut kiinni olkapäästäni vaan korvastani. Tiukasti puristaen hän raahasi minut koko porukan editse salin sivulla komeilevan valtavan mustanruskean puhujapöntön sisään.

Sen aikaiset puhujapöntöt olivat oikeita pönttöjä, kuin komeroita. Aluksi luulin, että rangaistus olisi vain muutaman minuutin mittainen. Pian karmea totuus kuitenkin valkeni. Minun oli oltava pöntössä koko esityksen ajan. Pitkä tunti pönttöarestia. En nähnyt esityksestä mitään. Sen sijaan kuulin pamauksia, kilauksia, huokauksia, taputuksia, naurua, taikurin puhetta ja yleisön reaktioita. Se oli minun ensikokemukseni taikurista. Olin odottanut taikuria. En ollut koskaan nähnyt taikuria.

Lopulta sali tyhjeni. Olin yhä pöntössä. Uskaltaisinko lähteä jo pois? Mitä siitä seuraisi? Entä jos opettaja unohti minut sinne? Kuului lähestyvien askelten kopina. Opettaja haki minut pois. Yritin hieroa punaa pois silmistäni ja poskistani mennessäni välitunnille.

Pihalla kaverit kyselivät, miltä tuntui olla pöntössä taikurin esityksen ajan. Mutisin luultavasti jotain siihen suuntaan, etten oikeastaan noista taikureista välittänytkään.

Avainkokemus

Tapahtuma unohtui, ehkä jo seuraavana päivänä, painui jonnekin piilotajuntani kellarikomeroihin. Kunnes yhtenä päivänä ollessani jo kypsässä keski-iässä se sukelsi esille. Valmistelin esitystä, joka käsitteli jotain joka houkutteli tämän kymmeniä vuosia aiemmin tapahtuneen episodin esille. Sen palautuminen muistiin oli voimakas tunnekokemus ja henkisen stimulaation hetki.

”Niin tosiaan tapahtui”, mietin hämmentyneenä. Tunsin nenässäni voimistelusalin hienhajun, sen jollaisen keskellä olemme jumppatuntimme viettäneet. Näin edessäni seiniin niitatut puolapuut. Ja ennen kaikkea tunsin sen hirvittävän pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen, joka minulla oli silloin noin 10-vuotiaana istuessani pöntössä ja toivoessani pääseväni näkemään taikurista edes vilauksen.

Jossain tajuntani piilokerroksissa taikurikokemukseni oli odotellut ne vuodet, vaikuttaen salakavalasti ties miten tuntemuksiini ja tekemisiini. Nyt se oli katseltavanani. Mitä kaikkea muuta sisimpäni kantaa mukanaan, sellaista joka ei koskaan palaudu mieleen mutta joka vaikuttaa minussa koko ajan?

Olen alkanut nimittää tapahtumaa avainkokemuksekseni. En ole varma, oliko se sinänsä hirveän tärkeä kokemus verrattuna moniin muihin elämässä tapahtuneisiin asioihin. Avainkokemukseksi se on tullut siksi, että olen antanut sille merkityksiä. Siitä on tullut metafora ajatuksille, joita pidän tärkeinä.

Tässä vaiheessa kyseisen tapahtuman jäsentävä avainluonne ei ehkä häipyisi, vaikka koko juttu olisi sattunut jollekulle toiselle eikä minulle. Minulle se kuitenkin tapahtui, ja minulle se on kuva muutamasta elämän suuresta teemasta.

Ensimmäinen teema on ajatus siitä, että meillä kaikilla on piilotajunnassamme jälkiä voimakkaista tunnekokemuksista, myös sellaisista joita emme ehkä ikinä kykene palauttamaan mieleemme. Ne vaikuttavat elämäämme, joskus lähes koko ajan, toisina aikoina vain hetkittäisinä häivähdyksinä. Sitä vain tapahtuu, että henkilön tunnemuistiin sullotun kokemuksen paketti aukeaa ja seurauksena on normaalista poikkeavia tunnetiloja ja kummallista toimintaa. Itsekin ihmettelemme, mikä ihme saa meidät tuntemaan tai toimimaan näin, vaikka kaikki järkisyyt osoittavat, että normaali tuttu rationaalinen toiminta olisi täysin sopivaa.

Taikuritarinan toinen tärkeä ajatus on elämän epäoikeudenmukaisuus. Mielestäni opettaja kohteli minua väärin. En tehnyt kenellekään pahaa, olin vain hurmosta lähentelevän innostuksen vallassa enkä osannut istua liikkumatta paikallani.

Elämä ei ole reilua. Jos lähden siitä odotuksesta, että minua kohdellaan aina oikeudenmukaisesti, joudun taatusti pettymään. Kukaan ei osaa joka tilanteessa kohdella minua juuri niin kuin olisi oikeus ja kohtuus. Enkä minä osaa toimia oikeudenmukaisesti läheisiäni, työtovereitani ja asiakkaitani kohtaan, en vaikka yritän.

Elämä on epäoikeudenmukaista. Piste. Jos odotat jotain muuta, niin pety vapaasti.

Tämän tosiasian rehellinen tunnustaminen johtaa tärkeisiin johtopäätöksiin. Yksi niistä on moraalinen: pyrin vilpittömästi toimimaan oikeudenmukaisesti, tekemään maailmasta paremman. Haluan oikeudentunnon olevan osa kutsumustani. Toivon oikeudenmukaisuuden vahvistumista maailmassa.

Tunnustan elämän epäreiluuden pitkin hampain toivoen, että niin ei olisi. Samalla muistutan itselleni, että elämän aateluus on sen ennakoimattomuudessa ja kaoottisuudessa. Elämä ei voi koskaan olla täysin hallittua. Elämänhallinnasta voi puhua ja siitä tuleekin puhua. Mutta paraskin hallinta ulottuu vain omalle rajatulle – ja silti tärkeälle – alueelle. Rajan ulkopuolella vallitsee kaaos, joka ei noudata ennakkolaskelmia tai pelisääntöjä.

Jos tämän muistaisin, pitäisin mielessäni senkin, ettei kannata jäädä kiinni kokemaansa väärään kohteluun, ainakaan monien vuosien ajaksi. ”Elämä on tällaista”, on varsin hyvä elämänfilosofinen ajatus.

Sanottakoon samalla, ellen muista sanoa sitä myöhemmin, että ”elämä on tällaista” – ajatukseni on eri juttu kuin kohtalonomainen heittäytyminen elämän vietäväksi. Kohtalouskoon sisältyy vakaumus, ettei asioille voi eikä kannata tehdä mitään. Itse ajattelen juuri päinvastoin. Asioihin voi vaikuttaa. Moniin asioihin, ei kaikkiin.

Taikuritarinani kolmas teema on pönttökokemukseni varsinainen sielu, myös tämän kirjan ydinajatus. Olen kiteyttänyt sen yhteen lauseeseen, josta on tullut minulle lähes motto. Lause kuuluu näin:

”Älä laita lasta pönttöön, kun taikuri on paikalla.”

Kerron taikuritarinaani silloin tällöin luentojeni aikana. Päästyäni tähän kohtaan ilmoitan kuulijoille, että haluan antaa heille muistolauseen. Pyydän heitä kirjoittamaan sen muistiin. Kun kaikki ovat valmiina, läväytän lauseen valkokankaalle ja sanon samalla sanat: ”Älä koskaan laita lasta pönttöön, kun taikuri on paikalla.”

Hämmennyksestä toipuminen vie tavallisesti sekunnin, sitten joukko päästää hörähdyksen, johon ainakin joidenkin tajunnassa sisältyy kihelmöivä oivallus.

Sitten alan keskustella tästä ”pönttö ja taikuri” -teemasta, jonka ajattelen sisältävän melkoisen määrän ajatuksia kutsumuksesta.

Täydennys 15.11.2014 -synttärikonsertin jälkeen

Sain korjaavan kokemuksen 15.11.2014, täytenä yllätyksenä. 60 vuotta alkuperäisen kokemuksen jälkeen. Läheiseni olivat kutsuneet synttärikonserttiini taikuri Risto Leppäsen esiintymään. Seurasin häntä eturiviltä, aitiopaikalta. Täydellistä! Pääsin jopa stagelle.