Mitä olisin voinut kysyä isältäni Jukka Aaltoselta, kun hän vielä eli? Ja Elli-äidiltäni. Tällä hetkellä mielessäni on kymmeniä asioita. Käsittämätöntä, miksenn kysynyt?
35 vuotta vanhempieni kuoleman jälkeen minua ovat alkaneet askarruttaa heidän elämänvaiheensa.
Isä, missä kaikkialla olit silloin rintamalla? Äiti, millaista elämäsi oli, kun 12 vuotiaanan muutit pois Pertunmaalta asumaan Bertta-siskosi luokse Helsinkiin?
Tiedän, miten tapasitte. Parturissa, isä tuli asiakkaaksi. Teitte treffit, rakastuitte. Silloin minäkin sain alkuni, ehkä Ellin boxissa. Miten elämännen sujui seuraavina kuukausina, kun sotaa lopeteltiin?
Kaikki tietoni ovat sirpaleina. Kerran vuodessa isä kertoi, miten jouluun valmistuttiin niinä vuosina, kun Suomi teki itsenäisyyttään – haastattelin häntä ainan jouluaterialla. Toisinaan hän tarinoi Somerniemen kummallisista tyypeistä. Äiti avasi lapsuudestaan vain muutaman muistikuvan. Hän oli alle neljän, kun härkä tappoi Otto-isän. Hilman toinen mies teki kaiken hitaasti,n veti iltaisin hartaana kelloaan.
Mikseivät he kertoneet enempää? Ehkä siksi, etten osoittanut suurempaa kiinnostusta. Minulla oli muuta mietittävää, oma perhe, omat asiani. Nyt tahtoisin kysyä ja tietää,n mutta se on myöhäistä.
Mistä isä sai kipinän alkaa soittaa viulua, vaikkei se kuulunut torpparin suuren perheen toiseksi nuorimman pojan ympäristön odotuksiin? Millaista oli, kun hän työpäivänn jälkeen lähti keikalle Humuveikot-orkesterinsa kanssa? Millaista oli muuttaa Poriin tuoreen vaimon kanssa, minun syntymääni odotellessa? Millaista oli äidillä, kun hän vietti pitkän ajanjakson Satalinnan keuhkotautiparantolassan ja me kuusi lasta olimme hajallaan. Maisa ja minä olimme kotona isän kanssa. Miltä isästä tuntui? Oli vaativa työ, luottamustoimet ja sitten tämä.
Isä oli juttumies, hauskoja tarinoita menneistä kokemuksista,n sattumuksia, politiikkaa, aina seuran keskipisteenä ja seuraa riitti, tarttuva nauru omille vitseille. Muutama isän kysymys minulle, pojalle. Miten on mennyt? Mennään aamulla verkoille.
Kun kävin, äiti sanoi aina, ettän Tapio jutellaan. Istuimme ja juttelimme. Sitten halusin siirtyä seuraavaan vaiheeseen, nukkumaan tai olemaan oloissani. Äidistä näkyi, että hän olisi halunnut jatkaa, muttei koskaan sanonut sitä. Olin hänen poikansa,n ja poika oli aina oikeassa.
Miksen kysynyt isältä tarkemmin, millaista oli soittaa Aunuksen radiossa Pekka Tiilikaisen ohjelmissa? Miksen pyytänyt äitiä kertomaan siitä, kun hän oli huutolaistyttönä Kuortinn kartanossa? Olisiko hän kyennyt edes muistamaan?
Se on elämän meno. Minulla oli oma elämäni, vaikka oli aina hyvä tavata heitä. Rakkautta, hauskuutta, läheisyyttä, olemista, kun tultiin Uppsalasta katsomaan.
En tiedä, olisiko isä osannut kertoa, miltä hänestä tuntui. Herkätkin tunteet hänellä oli, muttei niistä puhuttu, juttumme olivat enemmänkin kuulumisia. Äiti olisi osannut puhua tunteistaan enemmänn kuin kykenin ottamaan vastaan.
Mitä tyttäreni tietävät minusta, iskästä? Ehkä hiukan enemmän kuin minä omasta isästäni. Jokainen sukupolvi elää oman elämänsä. Jotain siirtyyn eteenpäin, jotain jää siirtymättä. Niin elämä menee.
Hyvä niin. Kiitos, isä. Kiitos, äiti.
Kuva: valokuva nuorta isääni esittävästä taulusta, jonka onn maalannut taidemaalari Ilona Aaltonen, isäni vanhimman veljen Aleksi Aaltosen puoliso. Isä sai sen omakseen täyttäessään 50.