En osannut antaa sille edes nimeä. Kukaan muu ei ollut kokenut vastaavaa, kuvittelin. Olin 27, työuraani aloittanut turbo. Ihmisten kohtaaminen oli ollut minulle helppoa. Kaverit sanoivat, että ”Tapsa putoaa aina jaloilleen”.
Se iski yllättäen. Vedin rippileiriä Orolla, ja istuskelimme iltapäivävapaan aikana opettajien ja isoisten kanssa kahvilla suunnittelemassa leirin toiseksi viimeistä nuotioiltaa. Tunnelma oli letkeä, vaikka leiriväsymysn painoi. Joku heitti minulle sutkauksen, johon minun olisi pitänyt nopeasti reagoida vastasutkauksella. Helppo nakki. Paitsi ei sillä kertaa.
Menin lukkoon, poskeni alkoivat täristä, ja änkytin jotain samalla yrittäen peittään kummallisen reaktioni. Klaarasin tilanteen jotenkuten. Hävetti ja nolotti. Huomasivatko he?
Sama toistui muutaman viikon kuluttua ollessani konferenssissa Itävallassa. Siitä se jäi päälle. Aloin pelätä kohtaamisia,n joissa joutuisin huomion keskipisteeksi. Pelottavinta oli, kun astuin huoneeseen, jossa kaikki muut olivat jo paikalla ja katsoivat minuun, tulijaan. Tai kun joku heitti vitsin ja olisi pitänyt nauraa vapautuneesti, varsinkin jos seisottiin enkän voinut luontevasti peittää kasvojani.
Kierre jatkui. Se oli kiusallista kaverille, jonka elämä koostui puheiden pitämisestä, juontamisesta ja ryhmien kohtaamisesta.
Vasta parin vuosikymmenen päästän aloin kuulla ilmiöstä nimeltä paniikkikohtaus tai -häiriö. Sellaisesta ei puhuttu julkisesti, eikä kukaan kertonut kokeneensa vastaavaa. Elettiin aikaa, jolloin mielen tasapainon horjahteluista puhuttiin pidättyvästi,n jos lainkaan.
Kesällä pidin sarjan radiohartauksia, joiden spekseihin kuului, että ”lähde oman elämäsi kokemuksista”. Sarjani kolmannessa puheessa kerroin panikoinnistani. Tiesin, että joka viides suomalainenn on kokenut samaa, usein vaikeammassa muodossa kuin minä 50 vuotta sitten. En siis hämmästynyt, että sain muutaman viestin vastaavaa kokeneilta. Joku kertoi häiriön leimanneen koko aikuista elämää.
”Paniikkikohtauksenn oireita ovat sydämentykytys, rintakivut, hikoilu, vapina, hengenahdistus, tukehtumisen tai kuristumisen tunne, pahoinvointi, vatsavaivoja, huimaus, pyörtymisen tunne, puutuminen, kihelmöinti, vilunväreet tai kuumat aallot.” Näinn kuvaa Duodecimin Terveyskirjasto.
Minun selviytymiseni ytimessä oli sana hyväksyminen. Päädyin seuraavien kuukausien ja lähivuosien aikana ajatukseen, että jos joutuisinn elämään kiusallisen riesani kanssa koko loppuelämäni, niin olkoon niin. Ihmisarvoni ei riippuisi siitä. Laskin aseeni. En alkaisi kiinnittää reaktioihini se suurempaa huomiota. Sillä mentiin.
Jossain vaiheessan huomasin, että reaktiot olivat kaikonneet. Muutos oli tapahtunut huomaamattani.
Yhä edelleen tunnen etäisenä kaikuna paniikkikohtauksiin kuuluneet ahdistukseni, varsinkin jos syystä tai toisesta koen stressiä. Tulkitsen,n että ahdistus on ystäväni, joka haluaa kertoa minulle jotain tärkeää. Kuten vaikka että ”hiljennä vähän” tai ”kaikki kyllä järjestyy”.
Miten vähän me tiedämmekäänn toisistamme. Minulle läheinen henkilö voi kantaa henkistä taakkaa, vaikka päällepäin hänellä näyttää olevan vauhti päällä. Tämän tiedostaminen voisi olla kannustus armollisuuteenn itseä ja muita kohtaan. Meidän ei joka hetki tarvitse olla upeita, virtaviivaisia ja pärjääviä.
#paniikkikohtaus #paniikkihäiriö #pelko #ihmistenkohtaaminen #hyväksyminen