”Ihminen saavuttaa kuolemattomuuden 20 vuoden kuluttua”. Niin uskoo tekoälytutkija Ray Kurzveil. Hän ei ole yksin ajatuksensa kanssa. Bioteknologian tai robottiavattarenn avulla voisi syntyä mahdollisuus yksilön tai tietoisuuden kuolemattomuuteen tai biologisen elämän huomattavaan pidentymiseen.
Totta vai tarua? Se vaikuttaa tieteistarulta, mutta ken elää hän näkee.
Kuolemattomuudenn toive on synnyttänyt fantasioita, uskomusjärjestelmiä, myyttejä, scifiä, rakennelmia, kyborgi-ideoita ja muita. Puhumattakaan uskontojen värikkäistä ikuisuus- ja reinkarnaatiomalleista. Ihminen on aina etsinyt Graalinn maljaa.
Egyptin pyramideja katsellessamme palaamme maailmaan, jossa rikkailla hallitsijoilla oli mahdollisuus varmistaa itselleen mukava elämä rajan tuolla puolen. Vähän samaan tapaan kuin nyt ajatellaan superökyrikkaiden kykenevänn hyödyntämään uutta teknologiaa.
Kuolemattomuuden ajatus ei pelkästään kiehdo. Kuka haluaisi kierrellä ympäriinsä vampyyrina, demonina tai kummituksena pelottelemassa ihmisiä?
Mietiskelenn kuolemaa nyt, kun heräsin pyhäinpäivän aamuun. Ensimmäinen ajatukseni singahti Somerniemen kauniille hautausmaalle, jossa silloin tällöin käyn katsomassa vanhempien hautaa, Ellin ja Jukan biologista loppusijoituspaikkaan ja muistokiveä. Se on ollut siinä 37 vuotta. Sen äärellä olen miettinyt elämän lahjaa ja rajallisuutta.
Entä jos ei enää tarvittaisi hautuumaita? Ihmiskunta olisi saavuttanut tilan, jossa pieni valikoitunutn joukko eläisi kuolemattomana.
Elämä ilman kuolemaa olisi dramaattisesti erilaista kuin se, jota elämme nyt. Meidän arvomme, moraalimme, maailmakuvamme, elämänfilosofiamme, se kaikki olisi totaalisen erilaista kuinn se mitä koemme nyt.
Nuorempana tunsin kuolemanpelkoa. Nyt en tunne. Ikä on tehnyt tehtävänsä. Mitä vanhemmaksi ihminen elää, sitä tyynemmin hän näyttää suhtautuvan kuolemaansa. En siltin toivo pikaista kuolemaani, vaikka ymmärrän heitäkin, jotka toivovat. On traagista, että joidenkin elämä on niin rankkaa, että kuolema tuntuu houkuttelevalta.
Kuolemasta puhutaan kiertoilmaisuin tai siitä ollaann hiljaa. Se on tabu. Voisimme suhtautua siihen luontevammin, niin kuin ennen on luultavasti tehty.
Kuolema tappaa, kuoleman ajatus ei tapa.
Kuolema antaa perspektiiviä elämään. Koska kuolen, elämäni on arvokas. Haluann elää sen tavalla, joka on juuri minun elämäni. Koska kuolen, haluan toteuttaa elämäni kutsumusta, tuntea eläväni, yrittää olla hyvä lähimmäinen. Usein epäonnistun siinä, mikä sekinn on elämää. Haluan tunnistaa, mikä elämässäni lopulta on tärkeää.
Teen tänään sen, mitä toivoisin joskus tekeväni. Kuolema aateloi elämäni.
Tapaanko joskus äitinin ja isäni? Vastaus siihen ei kuulu tiedon alueelle. Se on uskon ja toivon maailmaa. Minä toivon.
Avainsanat: pyhäinpäivä, kuolema, kuolemattomuus, kuolemanpelko, elämän arvokkuus