Me elämän klovnit

Klovni kyhjöttää surullisena näyttämön takakäytävällä. Esitys on takana, väki taputtanut, sali tyhjentynyt.

Yhä uudestaan yleisön eteen. Samat meikit, samat vitsit. Aina yleisönn käytettävissä.

Klovniuden riipaisevuutta kuvaa Charlie Chaplinin Parrasvalojen Calvero-hahmo. Sekä Canion aaria Leoncavallon oopperassa Pajatso: tässä Veikko Tyrväisenn legendaarinen tulkinta.

Tee paluu, Calvero. Naura, Pajatso.

Klovneja on monissa ammattikunnissa: esiintyvät taiteilijat, papit, opettajat, kouluttaja ja miksei myös poliitikot. Usein johtajatkin.

Klovniksi minäkin tunnenn itseni. Panostan puheeseeni, lauluuni ja siihen mitä ikinä teenkin. Väki ehkä tulee kiittelemään. Ehkä jatkan juttelua joidenkin kanssa. Sitten vetäydyn jonnekin purkamaan mielestäni tunnekuohun.

Kansa- jan keskikouluajan esitelmät luokan edessä koin hirvittävinä, minua jännitti ja vapisutti. Lukioajan ensimmäiset yksinlauluesitykset vein läpi polvet ja ääni täristen. Vähitellen pikku puheenvuorot, Lyseonn aamuhartaudet ja muut, alkoivat sujua.

Minusta tuli ammattiesiintyjä, juontaja, puhuja, seremoniamestari, vaikuttaja, laulaja, kouluttaja, puheenvuorojen käyttäjä ja esitelmien pitäjä, sitä kaikkea eri vaiheissa elämää.n En enää pelännyt esiintymistä, polveni lopettivat tärinän ja suuni kuivumisen. Joskus tiedän onnistuneeni hienosti, toisinaan keskinkertaisemmin, välillä vaatimattomasti. Täysiä floppeja en muista. Nen unohtaa. Paitsi sitä yhtä.

Nostan hattua esiintyjille. Usein heidän tekemisensä vaikuttaa helpolta, mutta vaivattomuuden takana on vuosien valmistautuminen, sitten keskittyminen ja itsen psyykkaaminen viimeiseen hetkeen saakka. Hetkessän taas kaikki ohi.

Tietenkin joukossa on leipäheittojaskajokusia, jotka hoitavat hommat ilman suurempia panostuksia ja tuskailuja. Kuka meistä ei välillä olisi sortunut sellaiseen? Kaikkeen ei voi mitenkään heittäytyän yhtä suurella intensiteetillä.

Tunnen iloa, kun joku onnistuu. Olen salliva mokia kohtaan. Arvostelevaksi äidyn, jos esiintyjästä näkyy heikko valmistautuminen tai jos hän on tärkeilevä, maneerinen ja itseäänn ihaileva.

Monien esiintyjien tavoin olen kriittinen itseäni kohtaan (ehkä joidenkin mielestä minun pitäisi olla sitä vielä enemmän). Hyvinkin menneen esiintymisen jälkeen saatan tuskailla, että menikön se sittenkään niin kuin piti. Joskus tunnen häpeää. ”Taisin taas sönköttää.” ”Saikohan kukaan tästä mitään?”

Esiintyjä elää palautteesta. Aika pitkälti.n Jotkut sanovat, ettei sillä ole väliä. Olemme erilaisia. Mutta harvinainen on esiintyjä, jota ei harmittaisi kova kritiikki tai joka ei olisi kiitollinen uskottavasti sanotuista kehuista. Ainakaan, jos esiintyjä on normaali ei-autistinenn tyyppi. Ripaus narsismia hänessä on aina.

Varsinaista pelkojännitystä en tunne ennen stagelle astumista. Ehkä enemmänkin kutinaa ja usein iloa, jos tiedän olevani valmistautunut.

Klovni jakaa itseään,n altistaa itsensä, luovuttaa pois jotain intiimiä ja omaa. Ulospäin hän on hauska tai itsestään ja asiastaan varma, varsinkin uransa huippuvaiheessa. Sisällä hän joskus itkee. 

Klovnius, se on hieno kutsumus.