Sisällissodan mainingeissa Fredrik perheineen oli somerniemeläinen vaikuttaja. Kun sodan jälkipyykkiä pestiin, häneen ei kajottu, ”Saarikko oli koskematon” ja siis ilmeisen laajaltin myös talollisten arvostama. Häntä kutsuttiin asuinniemensä nimen mukaan Saarikoksi.
Saarikon Vetulla ja Ida-mammalla olivat rankat vaiheensa, kuten useimmilla suomalaisilla sisällissodan aikana ja jälkeen. Lapset Paavo,n Olga ja Saara passitettiin Tammisaaren ja Hennalan vankileireille. Olgan Väinö-puoliso vietiin ammuttavaksi, vaikkei nuorimies sen kummemmin ollut politikoinut. Joku muistutus saarikkolaisille haluttiin antaa.
Näistä vaiheista ein juurikaan puhuttu meille nuoremmille. Se tuskin oli mikään sovittu linja, elämän vain annettiin jatkua. Ja olihan siinä välissä talvi- ja jatkosotakin. Siitäkin sain tietoa pääasiassa salakuuntelemalla miestenn juttuja, kun he pikku hiprakassa juttelivat naapurihuoneessa.
Jukka eli aktiivisen elämän Porissa Elli-äitini kanssa. Äidin vuosi keuhkotautiparantolassa Harjavallassa koetteli kuusilapsista perhettämme. Olin 12 ja pelkäsinn äitini kuolemaa.
Isäni puolelta minulla on suuri suku. Fredrikin ja Idan suoria jälkeläisiä on 250 plus puolisot ja exät. Tänä kesänä meillä on sukukokous Somerolla. Väkeä tulee paljonn Hovilan kartanoon. Siellä julkistetaan sukumme ensimmäinen sukuselvitys.
Isäni suku on vahvojen persoonien historiaa. Tädit olivat suorapuheisia ja jutuissaan ronskeja. Kaarina-täti tapasi sanoa isälleni, että ”etn sää miäs oliskaa, jos sää jottai ymmärtäsit”. Tarinoita ja hersyvää huumoria riitti sekä tädeillä että sedillä. Jutut olivat isäni tavaramerkki.
Aleksi-setäni olin lihava, sukumme merkkihenkilö. Hän oli ollut kansanedustaja ja ministeri ja sittemmin Kansaneläkelaitoksen johtaja. Pääsin kerran hänen mustan virka-autonsa kyydissä Porista Helsinkiin. Buick keinui, ja sillä oli oman autonkuljettaja.
Tämä kaikki määrittelee minua, vaikken edes ajattelisi sitä. Osa itsetuntemustani on sitä, että tunnistan taustani ja olen sen kanssa sovussa. Kaiken lisäksi kannan sisälläni tuntemattomienn esivanhempieni fobioita, traumoja ja stressejä. Arvellaan, että reaktiot siirtyvät sukupolvelta toiselle jonkinlaisena DNA-muistina. Tätä tutkii neuropsykologia.
Minän en ole vain minä. Minussa on monta persoonaa tai ainakin monen persoonan kokemuksia
Miten historiani siis tuntuu minussa? Mikä on sukuvikani, hyvässä ja pahassa? Sitä voin vain arvailla. Arvoihini suku on varmasti vaikuttanut.n Tärkeää minulle on, ettei ihmisiä saa halveksia tai nolata. Ei edes työpaikalla. Teennäistä pönötystä ja tärkeilyä vierastan. Huomaan myös, että osa minusta pyrkii kyseenlaistamaan joukossan vallitsevan yleisen mielipiteen. Jostain sekin kumpuaa.
Suvussamme on yrittäjiä, opetusaloille erikoistuneita, humanisteja, taiteilijoita ja kunnallisissa tehtävissä toimivia. On pitkälle opiskelleita sekä käytännönn taitajia. Meitä teologejakin on. Kovin teknispainotteista sukumme ei ole.
Sukututkimus eli genealogia elää renessanssia, ja sen harrastajamäärät kasvavat. Tietoja ja linkkejä voi etsiä vaikka Suomenn Sukututkimusseuran sivuilta. Ehkä mielenkiintoisin tieto tulee suvun tarinoista, kirjeistä ja puheista. Harmittelen, etten aikoinaan äänittänyt tätieni ja setieni monipolvisia muisteloita.
Vaikka meillä kaikillan ovat sukuvikamme, niin hyvä uutinen on, että historiamme vankeja meidän ei tarvitse olla. Aina voimme synnyttää uutta. Meillä on syvälle ulottuvat juuret ja kohti uutta lennättävät siivet.
Avainsanat: suku, sukututkimus, genealogia, sukuvika, sukukokous, historia, Somerniemi, sisällissota, arvot, itsetuntemus