Minun ikätovereideni sukupolvikokemuksia olivat noottikriisi sekä ydinsodan pelko, jonka synkimpänä symbolina oli Kuuban ohjuskriisi.
Sukupolvikokemus viittaa kollektiiviseen muistijälkeen, joka vaikuttaa läpin elämän, enemmän tai vähemmän. Sitä kutsutaan myös nuoruuden avainkokemukseksi, jolle erityisen alttiita ovat herkässä vaiheessa elävät 17–25-vuotiaat. Tätä teemaa käsittelin viime vuosisadan alkupuolella erityisesti unkarilaissyntyinen sosiologi Karln Mannheim.
Nyt elämme historian vaihetta, joka taatusti jää nuorten sukupolvikokemukseksi.
Monet lastenlapsemme ovat jääneet paitsi osasta siitä, mitä meillä oli, hengailusta koulutapahtumineen, penkkareineen,n synttäreineen ja kaveritapaamisineen. Niiden tilalla on etäelämää, yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Lapset ja nuoret elävät viestintäkentässä, jossa kaupunkeja tuhotaan silmittömästi jan näkökenttään tulvii kuvia pakolaisvirroista ja ihmisistä pommisuojissa.
Minun pelottavin sukupolvikokemukseni tapahtui vuonna 1962. Sen lokakuun 27. päivää on sanottu ihmiskunnan historian vaarallisimmaksi päiväksi.n Neuvostoliiton ohjuksia rahdannut kuljetusalus lähestyi Yhdysvaltojen määrittämää saartorajaa, jonka ylitys olisi todennäköisesti merkinnyt ydinsotaa. Yhdennellätoista hetkellä John F. Kennedy ja Nikita Hruštšovn pääsivät sopuun, ja alus kääntyi takaisin.Seurasimme tapahtumaa tunti tunnilta.
Minua pelotti.
Tietenkään en tohtinut näyttää pelkoani kavereille. En muista, lausuttiinko Porin lyseossa sanaakaann koko kylmästä sodasta, saati meneillään olevasta kriisistä. Ajankohtaiset ilmiöt eivät kuuluneet sen ajan opetussuunnitelmaan.
Pelkäsin maailman tuhoa. En pääsisi koskaan kokemaan aikuisen elämää,n jota varten kävin koulua ja opiskelin. Noiden muutamien vuorokausien aikana pelko kouristi nukkumaan mennessä ja aamulla herätessä. Helpotus oli käsittämätön, kun tilanne laukesi.
Kun Putin rehvastelee ydinaseilla,n tuo 60 vuoden takainen pelko heiluttaa kättään jostain sisimpäni kätköistä. En ole varma, miten se on vaikuttanut elämääni. Jotenkin kuitenkin, arvelen.
Ahdistusta herättäviä sukupolvikokemuksian ei saa häivytettyä muistista. Ne ovat siellä, sekoittuneina ylisukupolvisiin muistijälkiini, jotka liittyvät ainakin vanhempieni kokemuksiin sisällissodasta ja toisesta maailmansodasta. Uudet vastaavat nostavat vanhoja pintaan.
Mitä noille sisimpään haudatuille tunnekokemuksille pitäisi tehdä? Ainakaan niiden olemassaoloa ei tule kieltää. Torjutut tunteet tunkevat pahimmillaan pintaan sairastumisina ja käyttäytymisen häiriöinä.n Pelkkä niiden myöntäminen on tervettä. Samoin se, että niitä voi käsitellä ja purkaa ja että niistä ylipäänsä puhutaan.