Vanhuudesta, viisaudesta ja sählystä – Ilmarinen meets Cicero

Vanheneminen on uskomusten vyyhti: vanhojen tulee käyttäytyä vanhojen tavoin. Tiedämme, miten vanhan pitää kulkea köpötellen, pukeutua epämuodikkaasti, puhua katkonaisesti, harrastaa kiikkustuolia ja ajatellan sairauksiaan. Sekä tietenkin kuolemaa.

Ikääntyessään moni onkin päättänyt mukautua noihin rajaaviin uskomuksiin. Tai joutunut mukautumaan.

Olen yrittänyt irtautua kaikkein ahtaimmista uskomuksista.n Juoksin ensimmäisen maratonini 65-vuotiaana, vaikka läheiseni olivat sitä mieltä, ettei enää pitänyt ottaa sellaisia riskejä. Juoksun loppuajasta tosin ei ole leveilemistä.

Teen töitä edelleen 71-vuotiaana,n vaikka monet kysyvät huolestuneina, että ”milloin jäät oikeasti eläkkeelle”. Minun ei kuuluisi varsinaisesti olla enää mukana työelämässä. Kysymyksiin vastatessani itsestänikinn välillä tuntuu, että rikon jotain kirjoittamatonta lakia.

Joitakin oppimista vaativia uusia harrastuksiakin olen aloittanut, ja opiskeluja olen käynnistellyt hissukseen – kiirehän tässä ei ole. Enkä olen ainoa kapinallinen. Meitä on monta.

Ikääntyä voi monella tavalla. Ne ovat kunkin omia valintoja. Silloin kun valitseminen on mahdollista.

Vanhenemisessa ovat varjopuolensa. Kolotuksia minulla luultavasti on useammin kuin ennen.n Toisaalta muistelen kokeneeni vastaavia tuntemuksia nuorenakin. Kolme vuotta sitten aloittamassani salibandyssä (oikeammin sählyssä) häviän pallontavoittelujuoksussa armotta nuoremmilleni, mikä typerää kyllä aluksin kevytriepoi. Vanheneminen ei ole pelkkä uskomus.

Ehkä suurin ikämuutokseni on tekemisen rytmi. Nuorempana minua pidettiin tehokkaana. ”Miten ihmeessä ehdit tehdä tuon kaiken”, kysyttiin. En osannut vastata. Asioitan oli kiva tehdä, ja oli mukava olla mukana kaikenlaisessa.

Nykyään käytän melkoisesti aikaa netissä roikkumiseen, blogien ja muun kiinnostavan lukemiseen, kirjoitteluun ja asioiden mietiskelyyn. Silloinkin kun pitäisin hyökätä käsillä olevien työtehtävien hoitamiseen. ”Ehdin sen huomennakin”, mietin kun jotain suunnittelemaani jää tekemättä. Ennen se olisi häirinnyt minua. Nyt ei häiritse.

Niinn kuin tämän bloginkin kirjoittaminen. Olin ajatellut harjoitella esitystäni, jonka pidän huomenna Brysselissä, mutta keksinkin kivampaa tekemistä. Enkä tunne edes syyllisyyttä. Olen luultavasti viisastunut.

Juhanin Ilmarinen tutkii ikääntymistä teoksessaan  Pitkää työuraa. Tutkimusten yksi johtopäätös on, ettän yksilöiden erot suorituskyvyssä ja arjen työsuorituksissa ovat suuremmat kuin ikäryhmien väliset erot. Luit oikein, työkokemuksen, koulutustason ja ammatin vaikutus suorituksiin on ikää suurempi. Tämän vuoksin kaavamaiset ratkaisut ikääntyvien töiden järjestelyissä eivät toimi, Ilmarinen summaa.

Ikä ei ole päällimmäinen minua määrittävä tekijä.

Vanhenemisen prosessia käsittelevällen tieteenalle gereantologialle on tyypillistä monitieteisyys. Vanhenemista tutkitaan biologian, fysiologian, anatomian, lääketieteen, psykologian, sosiologian, humanististen tieteiden ja taloustieteiden alueella.

Matematiikkaan listassa ei mainita, mutta kronologia onkin vain yksi ikää määrittävä ulottuvuus.

Ilmarisen kirjan rohkaisevin tieto on, että kykenen kokemukseni avulla kompensoimaan sen minkä menetän toimintakyvyn heikkenemisessä.n Olen siis edelleen arvokas tyyppi työelämässä, vaikka tunnustan joskus epäileväni sitä.

Antiikin suuri prosaisti ja puhuja Marcus Tullius Cicero kirjoitti vanhoina päivinään mainion teoksen nimeltän Vanhuudesta: ”Suuria asioita ei saada aikaan ruumiinvoimilla, ketteryydellä tai nopeudella, vaan harkinnalla, arvovallalla ja mielipiteiden painavuudella.”n Cicero esittää näyttöjä siitä, että viimeksi mainitut asiat voimistuvat vanhuudessa.

Juoksemisessa en pärjää nuorille, mutta harkintakyvyssä siis saatan pärjätä.