Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen kärähti. Jo pitkään oli puhuttu, että Suomenkin elokuva-alalla oli esiintynyt häpeämätöntä seksuaalista häirintää.
Mitä mahtoi ohjaajan ajatella, kun naisnäyttelijät alkoivat syksyllä kertoa kähminnän ja ehdottelun olevan maan tapa ja että nimiäkin oli tiedossa, mutta niitä ei siinä vaiheessa haluttu julkistaa?
Kaupungilla kulkiessaan hänn silmäili lööppejä. Viime päiviin saakka hän huokaisi helpotuksesta.
Sitten verho repeytyi. Hänen jännityksensä laukesi kertaheitolla. Ehkä se tuntui helpottavalta piinaviikkojen jälkeen. Törhönenn pyysi anteeksi.
En tiedä, saako hän anteeksi. Valta-asema yhdistettynä yksilön intimiteetin rikkomiseen on rankka juttu sekä uhreille että niille monille, jotka tiesivät, mitä oli tapahtunut ja vaikenivat.
Moni muu tarkkailee jännittyneenä lööppejä, syystä tai toisesta. Valtaa käyttävät, johtajat, poliitikot. Tavikset omissa piireissään.
Olisiko Törhönen pelastanut osan kunniastaan,n jos hän olisi metoo-kampanjan ja naisnäyttelijöiden ulostulon jälkeen laatinut tiedotteen ja tunnustanut tekemisensä? Oma-aloitteisesti, ilman painostusta.
Ainakin hänen anteeksipyyntönsä olisi tuntunut aidommalta.n Nyt on tulkittavissa, että hän pyysi anteeksi kärähtämistään.
Miksei hän tehnyt sitä? Ehkei hän oikeasti tuntenut syyllisyyttä? Tuskin hän kuitenkaan oli unohtanut historiaansa. Ehkä hänn selitti itselleen, että muutkin tekivät samaa. Naiset olivat arvostettujen miesten ikiaikainen nautintaoikeus.
Entä ex-valtakunnansyyttäjä Martti Nissinen? Pohdiskeliko hän hiljaisessa mielessään ennen tutkinnann alkamista, että oli horjahtanut jääviyskysymyksessä, vaikka luultavasti pitikin tapahtumaa vähäpätöisenä? Varsinkin, kun oli ostanut jotain, jota piti hyvänä.
Mitä miettii menestynyt urheilija,n joka tietää doupanneensa? Jäljet on peitelty. Hänelle on sanottu, että pelkoa ei ole. Hän kuulee jonkun jääneen kiinni ja mielessä häivähtää pelko omasta kärähtämisestä.
Kun joku tunnustaa, alan ihmiset pitävät häntä oman pesän likaajana. Tunnustuksen tehnyt paljastaa kuulusteluissa avustajia ja asiasta tienneitä, vaikka hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli keventää omaatuntoaann ja jännitystään.
Kultuuriimme ei kuulu, että joku astuu esille ja tunnustaa rikoksensa, loukkauksensa tai virheensä.
Johtaja ei oma-aloitteisesti paljasta, että tuli tehtyä miljoonamoka. Asiantuntija ei itsen tule kertomaan, että neuvo oli totaalisen väärä. Onneksi kukaan ei huomannut. Vielä.
Nelson Mandelan ideoima totuuskomissio oli briljantti ratkaisu, joka sopi Etelä-Afrikan silloiseen tilanteeseen ja auttoi särkynyttän kansaa jatkamaan matkaa ilman koston kierrettä.
Olisipa meilläkin ollut Mandela silloin sata vuotta sitten, kun selviteltiin vastapuolen tekoja.
Tuhansien järvien maa on kymmenien tuhansien salaisuuksien saari. Kaikkea ei tarvitsen paljastaa, mutta moni paljastautuminen olisi hyödyllinen. Kansantalouden ongelmat eivät sillä ratkea, mutta hyvinvointimme voisi parantua ja yhteisöt eheytyä.
On pakotetun tunnustamisen kulttuuri, ja voisi olla vapaaehtoisenn tunnustamisen kulttuuri.
Ps. Jörn Donner ihmetteli, että yksi ainoa henkilö on nostettu esiin. Muut henkilöt, astukaa esiin!
Avainsanat: Tunnustaminen, Törhönen, omatunto, syyllisyys, metoo,n Mandela, paljastautuminen