Suhteeni ”viralliseen kirkkoon” on ambivalenttinen. Tunnen läheisyyttä ja vierautta.
Historiallisesti ottaen kirkko on tehnyt suomalaisille valtavasti hyvää, opettanut kansan lukemaan, vaalinut kulttuurielämään ja sivistystä sekä huolehtinut orvoista ja leskistä. Kirkot ovat olleet paikkoja, jonne on katastrofin keskellä menty rukoilemaan. Kirkko on kulkenut ihmisten rinnalla ja keskustellut elämänarvoista ja hyvästä elämästä.n Messuissa se on tarjonnut kanavan hiljentymiselle ja juhlalle. Sekä tietenkin julistanut Sanomaa.
Tämän historiantulkinnan voi kohtuullisen luontevasti allekirjoittaa aika moni, on hän sitten uskova, ateisti, agnostikko tai kulttuurikristitty.
Muutama päivä sitten Maan suola -verkkolehti julkaisi Mikael Jungnerin haastattelun, jossa tämän ilmoitti liittyvänsä takaisin kirkkoon, koska hän näkee kirkossa olevan paljon viisaasti puhuvia ihmisiä: ”Kristinuskoon on kätketty tuhatvuotista kollektiivista viisautta.”
Vastaavaa prosessia kävin muutama vuosi sitten historioitsija Teemu Keskisarja:n ”Usko on historian paras mielenterveyspalvelu.”
Kirkkoon liitytään, mutta vielä enemmän siitä erotaan, mikä monien kirkon vaikuttajien piirissä nähdään ongelmana.
Kirkon vieraannuttavan tekijä on siihen pesiytynyt pakonomainen tarve olla oikeassa, mikä on johtanut katkeriin kiistoihin. Viime vuosikymmenien suuria teemoja ovat olleet eronneiden vihkiminen, raamattukysymys, naispappeus sekä samansukupuolisten oikeus avioliittoon.n Ikuinen, pelkistetty ja osin teennäinen asetelma konservatiivit versus liberaalit on kirkon tavaramerkki. Ikään kuin kirkko tai yksittäinen henkilö voisi olla vain jompaa kumpaa. Ääripää-änkyrät tai kaikkikäy-suvakitn ovat sitten jo oma lukunsa.
Itse olen suivaantunut siitä, miten kirkossa on kohdeltu vähemmistöryhmiä. CP-vammainen teologi Sami Mustakallio joutui odottamaan pappisvihkimystään yhdeksän vuotta. Yhä edelleen kirkossan on homovihamielinen joukko, joka hyökkää armotta seksuaalisten vähemmistöjen kimppuun. Sekin vaivaa minua, että tiedän seurakunnissa esiintyvän tietoista panettelua ja kiusaamista.
Uutiset katolisen kirkon piirissän vallinneesta lasten hyväksikäytöstä ja etnisten ryhmien puhdistuksista on järkyttänyt meitä monia, samoin kuin kirkon haluttomuus selvittää syntinsä. Että siis Kristuksen nimissä toimiva kirkko toimiin näin.
Tämä kaikki tuntuu pahalta, koska olen ymmärtänyt Jeesuksen sanoman toisin. Hän puolusti sorrettuja, syrjittyjä ja eliitin hylkimiä. Hän taisteli radikaalin rakkauden, sovinnon ja oikeudenmukaisuudenn puolesta.
En kaipaa täysin samalla tavalla ajattelevien joukkoa. Elän mielelläni yhteisössä, jossa on lupa ajatella ja olla eri mieltä. Mutta epäoikeudenmukaisuus ja panettelu tekee oloni vaikeaksi.
”Sinunn kuuluu ajatella näin” -komentelu ja pakotettu yksimielisyys on henkistä vallankäyttöä. Siitä Herra meitä varjelkoon. Jos voi.