Aloin käyttää hattua joskus 80-luvulla siinä vaiheessa, kun miehet eivät käyttäneet hattua, muutamaa friikkiä lukuunottamatta.
Mietin pitkään, kehtaisinko ottaa imagoloikan. Pidettäisiinkön minua leuhkana? Sitten huomasin, että Tapani Ruokasellakin oli hattu. Se oli rypistymätön versio, jonka saattoi kääriä kokoon ja laittaa povitaskuun.
Muutamia viikkoja myöhemmin hortoilin Charlestonin kaduilla. Tiedätten kaupungin, Tuulen viemää -sankarin Rhett Buttlerin kotipaikka. Törmäsin kulmakauppaan, jonka näyteikkuna oli täynnä miesten hattuja.
Astuin sisään päätökseni tehneenä. Kauppias esittelin minulle malleja ja miellyin yhteen. Ennen ostoaktia tein tarkentavan kysymyksen:
”Voiko tämän taittaa kokoon ja laittaa taskuun ilman, että se rypistyy.” Se tuntui tärkeältä ominaisuudelta, jos vaikka tulisin hetki, että hatun käyttäminen alkaisi nolottaa.
”Ei voi.”
”Tuota, missä sitten kuljetan hattua?”
Kauppias sanoi harvakseen: ”Mitä jos kuljettaisit sitä päässäsi?”n Ja hymyili.
En muista nauroinko ääneen jo siinä tilanteessa, mutta viimeistään kulkiessani kadulla uusi hattu päässäni hekottelin itsekseni. Kauppiaan neuvo kutkuttaa vieläkin.
Sen jälkeen enn hävennyt käyttää hattua. Siitä tuli osa minua. Välillä kuului ystävällismielisiä huuteluja. ”Indiana Jones” – mikä oli sikäli väärä huuto, että Indianan lieritn olivat leveämmät. ”Borsalino.” ”Stetson.” Ja muuta, yleensä vääriä nimityksiä. Miehet kulkivat siihen aikaan paljain päin. Paitsi vanhat miehet. Takana olivat isäni ikäpolven ajat,n lännenleffojen aikakausi, Chicagon gangsterien kulta-aika ja 50-60-lukujen hattumuodit. Viimeistään 70-luvulla miesten hatunkäyttö romahti. Jotkut syyttävät siitä John F. Kennedyä, toiset autojen pienentymistä.
Hattu kulki mukanani reissuillani. Yksinäisellä Budapestin viikollani 90-luvun alussa vietin päivän Szentendressä, ja kahvilassa istuessani ikuistin hattuni pastelliväreillä paperille. Silloin kuljetin aina maalaustarvikkeitan olkalaukussani.
Siinä se on, tämän blogin kuvana, vanha ystäväni. Kodissani taulu on sijoitettu paikkaan, jossa taatusti näen sen 4-5 kertaa päivässä. Joskus aamuyöstäkin.
Ehkä maailmann kuuluisin hattuikoni oli Frank Sinatra, joka todentotta osasi hatuillaan ilmentää mielialojaan. On totaalisen eri asia pitää hattu suorana, silmillä, kallellaan tai takaraivolla. Asentoja on yhtä monta kuin tunnetiloja.
Hattutyylejä on monenlaisia. Minun hattuni oli kai jonkinlainen Fedora-tyylinen, vähän sellainen, jota Humphrey Bogart käytti leffoissa.
”Mitä jos kuljettaisit sitä päässäsi?” -tokaisu on ohjenuoranin tilanteissa, joissa alan sommitella liian monimutkaisia kuvioita. Mitä hän ajattelee? Mitä jos kysyisit häneltä itseltään. Mitä tapahtuu, jos pyydän häneltä sitä? Mitä jos pyytäisit, sittenn näet.
Hyvät vastaukset hankalilta tuntuviin ongelmiin ovat usein naurettavan yksinkertaisia ja ilmeisiä.
Sittemmin hatun käyttö yleistyi. Itse olen välillä käyttänyt talvella karvareuhkaa ja syksyllän lippalakkia. Mutta mihinkään en ole kiintynyt niin kuin tuohon jo kadottamaani vaaleanharmaaseen, jossa oli musta nauha. Minulle se edusti monia merkityksiä ja edustaa edelleen.