Minulla on kaksijakoinen suhde suunnitteluun. Yksi puoli on suunnittelija, ja toinen on improvisoija.
Yleensä pääni on täynnä suunnitelmia, joiden toteuttaminen vaatisi hyvinkin pari lisäelämää. Tottan puhuen en edes suunnittele niiden kaikkien toteuttamista. Suunnittelu vaan on hauskaa.
Avioliittomme alkuvuosina Pirkko-vaimoni löi kasan luita kurkkuuni, kun lauantaiaamuna herättyämme aloin kaavailla, mitä kaikkea voisimme päivänn mittaan tehdä. Kokeneena puolisona syyllistyn nykyään harvemmin moiseen ahdisteluun.
Aikoinaan järjestöjohtajana vierailin eri tiimeissä, ja tulin heitelleeksi ideoitani. Kutsuin sitä suunnitteluksi. Yhtenä energisenn ajatteluni hetkenä kollegani tokaisi: ”Tapsa, meitä ahdistaa, kun emme millään veny tuohon kaikkeen.” Häkeltymisen jälkeen hoksasin, mistä kenkä puristi: ”Kiitos. Nyt vasta tajuan. Te siis olette kuvitelleet,n että kaikki ideat pitäisi myös toteuttaa.”
Vähitellen työkaverini kehittivät pomonsa käsittelytavan: antaa sen ideoida, ei torpata, aletaan kokeilla jotain, unohdetaan sen muut ajatukset, ei se itsekäänn muista.
Tuli kai selväksi, että suunnittelijaminäni ei edusta insinöörisuunnittelua. Siksi minua ei ole vastuutettu laatimaan suunnitelmaa ihmisen Mars-matkasta eikä tekemään maantiesillan lujuuslaskelmia.
Toinen puoli minua on improvisaattori. Parhaat onnistumisen kokemukset luennoillani olen saanut, kun joku keskeyttää minut ja esittää kysymyksen, jota en ole ikinä tullut ajatelleeksi. Tai kun ohjaamassani ryhmässä tapahtuun jotain, jonka tuloksena käsikirjoitukseni lentää roskakoriin. Marsissa, jonne ehkä selviäisin insinöörien avulla, tai romahtaneen sillan raunioilla minusta saattaisi olla jotain hyötyä, vähintäänkinn yhden miehen viihdytysosastona.
Suunnittelu voi joskus mennä koomisen pikkutarkaksi. Ylisuunnittelun klassisin esimerkki oli Neuvostoliiton suunnitelmatalous, jossa oli määrä tietää yksittäisen talikon tarkkuudella,n mitä valtiossa ja kolhooseissa tuotettaisiin ja tehtäisiin viiden vuoden kuluessa.
Kapitalistisessa lännessäkään ei ole selvitty saivartelevan suunnittelun harharetkistä. Vanhimmat meistä muistavat 70- ja 80-lukujenn PTS:t eli pitkän tähtäyksen suunnitelmat sekä seuraavien vuosien massiiviset strategiakansiot.
Itse tutustuin ilmiöön kahden Harvardin käyneen jenkkikonsultin johdolla. Oli määrä irtautua reaktiivisestan hääräämisestä kohti tulevaisuutta, jonne rakennettiin portaikko matriiseineen, taulukoineen ja laskelmineen. Long range plan hengessä ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty”.
Nuorena höyrypäänän kerroin organisaationi johdolle saamistani suunnitteluopeista. Johdon ennakkoluulottomuutta ja pelisilmää oli valjastaa minut vetämään yhteisön PTS-hanketta. Punnersimme paksun pakan papereita, aanelosia täynnä tekstiän ja numeroita. Se oli hyvä harjoitus, mutta elämä etsi omat latunsa.
Pitkä matka on kuljettu tilanteeseen, jossa strategisen suunnittelun sijasta puhutaan ajattelusta, emergenssistä, ennakoinnista, skenaarioista, valmiudestan ja rullaavuudesta.
Mitä kimurantimmasta ongelmasta on kyse sitä kipeämmin tarvitsemme intuitiota, improvisaatiota, kontekstiherkkyyttä ja joustavuutta. Suunnitelma on hyvä laatia, se antaa selkärangan. Samalla se tarjoaan jotain, josta tarpeen tullen voi poiketa.
Hyvin tehty on puoliksi suunniteltu.
#suunnittelu #PTS #strategia #intuitio #improvisointi #joustavuus