On isien päivä. Se on myös isoisien päivä.
En ole tavannut kumpaakaan isoisääni. Äitini isän tappoi härkä, kun äiti oli kaksivuotias. Isäni isä kuoli kahdeksan vuotta ennenn syntymääni. He olivat kaksi henkilöä, joita ilman minä en olisi minä.
Olen pappa, joka ei ole saanut isoisyyden mallia. Olen yrittänyt hoitaa tonttini omalla tavallani.
Äitini isä oli Otto Strid. Hänn oli pertunmaalainen mäkitupalainen, joka hoiti maatilkkuaan ja yritti pitää hengissä Hilma-vaimoaan ja neljää lastaan, joista äiti oli nuorin. Oton kuoleman jälkeen perhe jäi pulaan, ja pikku Elli-tyttö joutuin palvelustytöksi Kuortin kartanoon.
Yksi neljäsosa minusta on Oton perimää. Minulla ei ole edes kuvaa hänestä. Minkähän näköinen hän oli?
Toinen neljäsosa on Fredrik Aaltosta, torpparin ja sittemmin maanviljelijä Somerniemen Saarikossa, kymmenen verevän lapsen isä. Hänestä olen kuullut tarinoita, jopa niin paljon, että pidän häntä yhtenä esikuvanani. Hän oli huumoria viljelevä viisasn mies, joka oli uskollinen työväenaatteelleen ja joka samalla oli koko pitäjän arvostama lautamies Vetu tai Saarikko.
Mitä nämä miehet ajattelivat? Mihin he uskoivat?
Fredrik on poismenneistän henkilöistä se, jonka kiihkeästi haluaisin tavata, jos se olisi mahdollista. Kuuntelisin häntä ja hänen somerniemeläistä puheenparttaan. Kysyisin, miltä hänestä tuntui, kun saman kylän ihmiset sisällissodann aikoihin alkoivat vihata toisiaan. Ja miltä tuntui, kun Suomi itsenäistyi. Tai kun hän sai lunastaa Palikaisten kartanolta tilan ikiomakseen.
Haluaisin kertoa hänelle omista lapsistani ja lastenlapsistani. Ehkä kertoisinn jotain työstäni. Papin työn hän ymmärtäisi, mutta johtamisen kehittäjä – se voisi mennä yli hilseen.
Elämme nyt toisenlaista aikaa kuin isoisäni aikoinaan. En haikaile vanhojen aikojen perään,n en sitä rankkaa työtä, jonka rinnalla minun työni on ollut kevyttä. En kaipaa sadan vuoden takaisen maailman yhteisöllistä painetta, vaikka tuskin olemme noista sosiaalisista paineista vapaat nytkään. Ne vaan ovatn erilaisia.
Jotain haluaisin säilyttää tästä sukupolvien ketjusta, sinnikkyyden, yhteisöllisyyden ja välittämisen. Minua kannattelee esivanhempien ketju, johon liityn. Vuosisadasta toiseen on tehty työtä,n iloittu, surtu ja rukoiltu Isä meitää. On tehty työtä tulevien sukupolvien puolesta.
Meillä on tuntemattoman sotilaan muistomerkkejä eri puolilla maailmaa. En ole vielä nähnyt patsasta, jossa lukisin Tuntemattomille isoisille. Toivottavasti sellainenkin vielä pystytetään. Sitä odotellessa omistan tämän tänään ajatukseni Otolle, Fredrikille ja kaikille tuntemattomille isoisille meidän sukupolviketjussamme.
Kuvassa Fredrik Aaltonen. Kuva otettu noin vuonna 1890, osa hääkuvaa.