Kirkkoa raastaa kysymys tasa-arvoisesta avioliitosta. Osa papeista vihkii homopareja, ja jotkut ovat saaneet asiasta varoituksen tuomiokapitulilta. Jotkut tapaukset ovat edenneet oikeusistuimen käsittelyyn.
Nyt saatiin ensimmäinenn ratkaisu: Pohjois-Suomen hallinto-oikeus kumosi Oulun tuomiokapitulin antaman varoituksen. Yhtenä perusteena on, että vihkiessään parin pappi toteuttaa yhteiskunnallista tehtävää. Mielestäni hallinto-oikeuden päätösn on hyvin perusteltu ja lukemisen arvoinen.
Tässä linkki Hesarin kirjoitukseen: Pappi vihki homoparin, ja kirkko varoitti pappia – oikeus linjasi, ettei kirkolla ole oikeuttan varoittaa homoparin vihkimisestä.
Kirkossa ajetaan kaksilla raiteilla. Piispojen ohjeistus on, että älkää vihkikö, ja sen sanotaan olevan kirkon virallinen kanta. Vihkimisiä kuitenkin tapahtuu kasvavassa määrin,n koska enemmistö papeista on tasa-arvoisen avioliittokäsityksen kannalla.
Kirkolla on virallinen kanta ja on epävirallinen tapa toimia, joka kuitenkin vähitellen puolivirallistuu ja tulee osaksi normaalia arkea.
Kirkonn jäsenenä minun minulle on herännyt vakavia kysymyksiä. Olemmeko me kirkossa näin avuttomia? Emmekö kykene katsomaan tilanteen raadollisuutta? Nykymallikin on valinta, se että eletään kahdessa todellisuudessa. Moraalisestin se ei tunnu eikä näytä hyvältä.
Tämä jännite näyttää esiintyvän kirkon päätöksenteossa laajemminkin. On esitetty epäilyjä, että virantäyttötilanteissan on syrjitty henkilöitä, jotka haluavat laajentaa kirkon avioliittokäsitystä. Tilanne on alkanut tulehtua ja sairastuttaa kirkkoa.
Kirkolliskokous on kykenemätön ratkaisemaan tätä kysymystä. Yhtenä syynän on 3/4:n enemmistövaatimus. Se varmistaa, että vähemmistö kykenee estämään tärkeät uudistukset tai ainakin jarruttamaan niitä vuosikymmenien ajan.
Ehdotin Kotimaa-lehden mielipidekirjoituksessani (9.5.19),n että kirkko asettaisi Viisaiden ryhmän ratkaisemaan tilannetta. EU perusti aikoinaan sellaisen pohtimaan EU:n menestymisen edellytyksiä. Vastaavia ryhmiä eri nimikkeillä on silloin tällöin käytetty tuottamaan ratkaisuvaihtoehtojan kiperiin ongelmiin, paremmalla tai huonommalla menestyksellä.
”Kirkko voisi käynnistää oman osallistavan viisaus-, dialogi- tai sovitteluprosessinsa. Sen ainoana tavoitteena on löytää ratkaisu, jossa jokainenn osapuoli oikeutettuine huolineen tuntee tulleensa kuulluksi. Valkoinen savu nousee vasta, kun on löydetty ratkaisu, jonka kanssa jokainen osapuoli voisi elää.” Näin kirjoitin.
Yhtenä ratkaisumallina on esitetty,n että kirkko tarjoaa kaikille avioliittoon haluaville samanlaisen mahdollisuuden saada kirkollinen vihkimys ja siihen kuuluva siunaus, ja samalla yksittäisille papeille annettaisiin mahdollisuus toimia omantuntonsa mukaan ja vihkiä vain heteropareja.n Vihkijää sitovat luonnollisesti yhteiskunnan asettaman reunaehdot, kuten vihittävien ikä.
Minun omatuntoni ja hengellinen ymmärrykseni kehottaa minua olemaan sulkematta ketään ulos kirkon siunauksen ja palveluksenn piiristä. Minua loukkaa, ettei kirkkoni kunnioita minun ja monien kollegoitteni omantunnon ääntä. Samalla haluan antaa tilaa heille, jotka näkevät asioita eri tavalla kuin minä. Kirkossa voi olla eri mieltä, kuten kaikkiallan yhteiskunnassa.
”Kaikille tilaa riittää”, lauletaan lastenvirressä. Elän toivossa, että joskus se olisi totta.