Kuitenkin uskon

Minä uskon. Kaikesta huolimatta.

On monta syytä olla uskomatta Jumalaan. Jumala on näkymätön. Hänen olemassaoloaan ei voi tieteellisesti todistaa. Maailmassa on pahaa. Monet häneen uskovat ovat piukkapipoja.n Roomalaiskatoliset piispat ovat käyttäneet lapsia hyväkseen. Uskonsodat ovat aiheuttaneet kärsimystä. Vain muutaman esimerkin mainitakseni.

Jotkut noista syistä ovat järeitä kompastuskiviä. Jotkut taas ovatn uskon kannalta epärelevantteja, esimerkiksi tieto siitä, että kirkkoihin on pesiytynyt kaikenlaista typerää ja epäeettistä. Kuten on kaikkiin muihinkin organisaatioihin.

Olen ylpeästi suomalainen siitä huolimatta,n että valtionhallinnossa on raskasta byrokratiaa ja että politiikassa on epärehellisyyttä ja kähmintää.

Olen kristitty siitä huolimatta, että kirkossa tärkeillään, tapellaan ja ollaan byrokraattisia.

Identiteettini suomalaisena ja kristittynä perustuu muuhun kuin siihen epämiellyttävään, jota näen ympärilläni. Se ei myöskään perustu siihen hyvään, jota näen valtionhallinnossa tain kirkossa.

Miksi siis uskon, vaikka hyvin perustein voisin olla uskomatta?

Painin tämän kysymyksen kanssa silloin runsaat 20 vuotta sitten, kun tunsin tulleeni kristillisen yhteisön hylkäämäksi, omasta syystäni.n Minusta tuli mies vailla menneisyyttä. Minun ei tarvinnut enää ammattini takia uskoa Jumalaan.

Tein ajatuskokeen, joka tosin oli syvempi prosessi kuin pelkkä ohimenevä koe. Entä jos en uskoisikaan Jumalaan? Aloittaisinn tämän osan elämääni uudestaan puhtaalta pöydältä. Jättäisin taakse nuoruuteni herätyskokemukset ja vuoteni hengellisenä vaikuttajana.

Ajatus alkoi tuntua vapauttavalta. En ollut ikinän uskonut vain siksi, että olin pappi, mutta pappeuteen kohdistuneet odotukset ja pappisvalani myös velvoittivat minua uskomaan.

Pidin lomaa hengellisistä tilaisuuksista, messuista ja teologiasta.

Kunnes Jumala löysi minut uudestaan.n Kuten sen koin, hiljaisella tavalla, ilman suuria tuntemuksia. En osaa sanoa, oliko kokemukseni erilainen kuin aikaisempi uskoni. Mutta uudelta ja tuoreelta se tuntui.

Uskon, koska minuun on istutettu uskon siemen.

Vanhempani veivät minutn kasteelle. Jossain vaiheessa kaverit pyysivät minut mukaan seurakunnan poikakerhoon. Sitten tuli rippikoulu, joka pysähdytti minut pohtimaan elämän tarkoitusta. Vuosi seurakuntanuorissa, sitten tempautuminen mukaan nuorisoherätykseen,n joka pyyhkäisi läpi Porin ja monet muut paikkakunnat. Teologiaa, papiksi, hengellistä työtä.

Kaiken sen jälkeen paljaana kysymässä, onko Jumala. Jos on, niin millainen.

En ole löytänyt uskoa.n Usko on löytänyt minut. Jumala on minulle elämän ja rakkauden lähde. Kristus edustaa minulle korkeinta hyvyyttä, armoa ja oikeudenmukaisuutta. Pyhä Henki on uudistaja ja energian antaja. Järkeni ei saa tästän pitävää otetta, mutta sydämeni tasolla haluan sitoutua tähän uskoon.

 

Avainsanat: Jumala, usko, identiteetti, kirkko