Laulu on ollut tärkeä osa elämään lukiovuosista lähtien. Ja jo ennenkin. Siitä ehkä olisi voinut tulla jonkinlainen ammattinikin, jos olisin sillä alalla luottanut hieman enemmän itseeni. Mutta yleensä jossittelut ovat turhia.
Laulamisessa olen amatööri, mutta olen opiskellut laulua huippuopettajien johdolla, esiintynyt usein ammattilaisten kanssa sekä ennen kaikkea rakastanut laulumusiikkia ja laulamista. Amatööri tarkoittaa harrastajaa. Sanan taustalla on latinan verbi amare, rakastaa.
Amatööriä ei lähtökohtaisesti kannata verrata ammattilaiseen. Parhaimmillaan amatööri voi tehdä hienon suorituksen silloin tällöin, kun taas ammattilainen pääsee samaan joka kerta, jos hän on hyvä ammattilainen. Valitettavasti kaikilla aloilla on myös leipääntyneitä ammattilaisia, jotka ovat jättäneet kehittymisensä hunningolle. Heillä on harvoin edes niitä huippuhetkiä.
Olen naimisissa laulun ammattilaisen kanssa. Pirkko Talola on oopperalaulaja ja laulupedagogi. Häntä ja monia laulajia seuratessani olen huomannut, että kyseessä on rankka ammatti. Esiintymisajat ovat hankalia, pienikin terveysongelma heijastuu äänihuuliin, yleisö on vaativaa, koko ajan on treenattava uutta, jokainen esiintyminen on ainutkertainen, pienikin keikka vaatii saman latautumisen kuin pitempi konsertti. Ammattilaisella ei ole läpihuutokeikkoja. Ainakaan Pirkolla ei näytä olevan.
Työn vaativuus pätee jokaiseen kunnianhimoiseen laulajaan, genrestä riippumatta. Tyttärestäni Elina Vettenrannasta tuli tangokuningatar vuonna 2006. Seurasin hänen elämäänsä seuraavien kiireisten vuosien ajan. Ajamista läpi Suomen, esiintymistä väsyneenäkin, aina valmiina keskustelemaan yleisön kanssa. Sitten hän siirtyi konserttiesiintymisten puolelle.
Läheisiä muusikkoja minulla on muitakin perhepiirissä, kuten vävyni jazztrumpetisti Verneri Pohjola ja viulisti Karri Perälä, siskontyttäreni sellistisisarukset Anna-Maaria Varonen ja Iida-Vilhelmiina Sinivalo sekä sellisti Olli Varonen.
Kaikki tyttäreni ovat erinomaisia laulajia. Elinan pojat Samuli ja Taneli Vettenranta säveltävät taidokasta musiikkia intohimoisesti. Samaa on alkanut tehdä Ilonan poika Luka, jonka ensimmäiset Youtube-julkaisut kolahtavat sieluun. Samuli on jo saanut kannuksia esiintyjänä, TV:tä myöten. Timo-veljeni on hieno trubaduuri. Pirkon poika Ville on täysiverinen bändimuusikko. Laulu ja musiikki yleensäkin on porukoillemme iso asia, myös tyttärieni serkusten ja heidän jälkikasvunsa parissa sekä muualla suvussamme.
Olen siis amatööri, joka tietää yhtä ja toista laulamisesta ja ennen kaikkea rakastaa laulua.
Aluksi kerron hieman siitä, mitä erityisesti arvostan tästä musiikin lajista, jota olen harrastanut. Sitten kuvailen hieman laulajan polkuani, jos vaikka jotakuta jälkeläisistäni se sattuisi kiinnostamaan. Ainakin kirjoitan itseäni varten.
Laulun esikuviani
Suurin laulajaihanteeni läpi elämäni on ollut baritoni Dietrich Fischer-Dieskau. Hänellä on vivahteikas ääni, jonka käytön hän on kehittänyt huippuunsa. Hän laulaa täysin pakotteettomasti. Hän on monipuolinen, musikaalinen, älykäs ja kaikessa tekemisessään tinkimätön. Mielestäni hänen ainoa ongelmansa on hänen täydellisyytensä, lauluun kun sopii myös jokin särö tai vaikka tilannekohtainen improvisaatio, jollaista varsinkin italialaiset tenorit harrastavat.
Dieskau pitää rytmin (paitsi jos säveltäjä on merkannut muuta), ei harrasta liukumista äänestä toiseen (paitsi jos säveltäjä on sellaisen merkannut). Sanat hän lausuu pikkutarkan selvästi. Hän osaa hienon pianissimon ja vahvan forten. Aina hän on sen palveluksessa, mitä runoilija ja säveltäjä pyrkivät välittämään. Häntä jaksaisin kuunnella loputtomiin.
Laulajasuuruuksia maailmassa on paljon. Baritoneista arvostukseni kohteita ovat olleet myös Hermann Prey, Gerard Souzay, Thomas Hampton, Håkan Hagegård ja Jorma Hynninen. Hienoja baritoneja Suomessa on ollut ja on monia, jotkut hyviä ystäviäni, kuten Jorma Elorinne ja Esa Ruuttunen. Jälkipolvikin on turvattu. Mieleeni tulee esimerkiksi Aarne Pelkonen.
Luonnollisesti minua kaikkein lähimpänä ovat lyyriset baritonit, koska oma fakkini on sellainen.
Tenoreitakin olen seurannut tiiviisti. Nuorempana minusta tehtiin tenoria, mutta sittemmin päädyin siihen, että olen mieluummin baritoni, jolla on hyvät ylä-äänet, kuin tenori, jolla on huonot ylä-äänet.
Tenorien joukossa minulle yksi ylitse muiden on Jussi Björling. En voi kuin ihmetellä hänen äänentuottonsa helppoutta ja hänen intensiteettiään, jollainen aina kuuluu hyvälle tenorille. Ikinä hän ei möykkää eikä purista ääntään. Tietenkin tykkään muistakin suurista tenoreista, kuten ikonit Pavarotti, Carreras ja Domingo sekä nuorempi stara Jonas Kaufmann. Ja onhan heitä ollut Suomessakin, kuten Veikko Tyrväinen ja Peter Lindroos.
Muiden fakkien esiintyjiä en rupea luettelemaan. Maailma on täynnä hienoja laulajia. Nuorempana kuuntelin paljon sopraano Elisabeth Schwarzkopfia. Martti Talvelan basson monipuolisuudesta olen aina tykännyt.
Vaimoni Pirkko Talola (sopraano, oopperalaulaja, laulupedagogi ja Pitäjänmäen musiikkiopiston rehtori) on ollut paras opastajani laulun maailmaan. Hänen esimerkkinsä avulla olen sisäistänyt, mitä tarkoittaa italialainen bel canto, kaunis laulu. Itse hän on siitä täydellinen esimerkki. Tässä näyte hänen laulustaan: Bach-Gounod:n Ave Maria ja Tuonne, tuonne kaipaan.
Myös muilla kuin klassisen laulun saroilla minulla on suosikkeja. Nuorena poikana ihailin Elvis Presleytä, eikä arvostukseni ole vähentynyt vuosien saatossa. Hänen intohimoinen otteensa ja äänensä rikkaus on ylittämätön. Frank Sinatran ääni ehkei ole niitä kaikkein karismaattisimpia, mutta hänen otteensa on karulla tavalla koskettavan miehinen.
Laulajilla on myös piirteitä, jotka ärsyttävät minua. Erityisesti monet heidän virsimöykkänsä. Monien oopperalaulajien virrenveisuissa ei ole ripaustakaan tulkintaa. Säkeistöt vedetään samalla paatoksella alusta loppuun, ikään kuin komean äänen näyttäminen olisi esityksen pääasia. Soile Isokoski on tästä ilahduttava poikkeus, samoin Topi Lehtipuu.
Mitä on hyvä laulu – minulle
Bel canto -laulun ihanne on äänenkäytön vapautuneisuus. Ääntä ei pidä tuottaa teennäisesti, ei pakottaa esille, ei puskea, prässätä eikä työntää. Laulajalla on tunne pikemminkin siitä, että hän imee ääntä jostain otsansa yläpuolelta.
Melkein kaikkien laulunopettajieni vakiorepliikki on ollut aina joku näistä: älä paina, älä työnnä, älä puske. Joskus myös: älä kiristä – anna tulla vaan vapaasti.
Laulaja itse kuvittelee, että kun puskee ja puristaa ääntä ulos, niin se myös kantaa kauas. Äänen kantavuus tulee resonanssista. Kun resonanssi on kohdallaan, niin pienikin äänentuotto kantaa. Mikrofonilaulun kanssa tilanne on tietysti toinen.
Toinen opettajieni kielto on kuulunut: Älä laula kurkusta. Kurkusta laulaminen on ehkä suomalaisten perisynti. Jotkut syyttävät siitä takavokaalista kieltämme, jossa annamme etumatkaa esimerkiksi italialaisille tai jenkeille. Tiedä häntä.
Resonanssin tärkeimmät paikat ovat poski- ja otsaontelot. Ääni pitää saada soimaan edessä ja ylhäällä. Niin laulavat mestarit.
Tiedän, että muitakin koulukuntia on, aika monimutkaisiakin. Eri reittejä pitkin päästään ehkä suunnilleen samaan tulokseen. Tai valitettavasti myös huonoihin ja teennäisiin tuloksiin. On laulajia, jotka ovat jo melko nuorina menettäneet äänensä. Heillä on ollut kehnoja opettajia, joiden metodit ovat olleet monimutkaisia ja luonnottomia. Tai sitten he ovat liian nuorina alkaneet esittää raskasta ohjelmistoa, johon he eivät ole olleet kypsiä.
Ääni kypsyy hitaasti, useimmilla.
Resonanssin rinnalla on toinen tärkeä seikka: tuki. Se liittyy hengitykseen, ja se tulee olla alhaalla. Kim Borgin teesi oli ”mulkusta kulkkuun”. Jalkojen pitää levätä maassa, pallean alaosan pitää olla jäntevästi paikallaan tai elastisesti liikkeessä. Isot lihakset tekevät työtä, pienet äänihuulet ovat ilmavirran läpikulkupaikka.
Ilman pitää kulkea hallitusti ja säädellysti, ankkuroituneena alas ja suuntautuneena ylös.
Tätä kaikkea harjoitellaan ääniharjoituksin, jotka totuttavat tuen käyttämiseen ja resonanssin etisyyteen.
Tämä kuulostaa helpolta. Käytännössä se on kuitenkin haastavaa. Ääniharjoitukset saattavat mennä kohdalleen, mutta monimutkaisuus lisääntyy, kun mukaan otetaan teksti, eri vokaalit ja konsonantit, äänenkuljetuksen lukemattomat muunnelmat riippuen melodiasta, musiikin vaihtelut, äärikorkeudet ja -mataluudet, runon tunnetilat sekä sitten lopuksi vielä esiintymispaikan akustiikka, säestys, yleisö ja laulajan senhetkinen kunto.
Äänen laatu on keskeinen osa laulua. Mutta yhtä tärkeää tai jopa tärkeämpää on musiikillisuus: sävelpuhtaus, kyky fraseerata eli esittää laulun jokainen osa siten että se tukee kokonaisuutta, rytmin hallinta vaihteluineen, sävelkielen ymmärtäminen plus paljon muuta.
Monista laulunopettajistani erityisesti Pirkko on jatkuvasti korostanut runon sisäistämistä. Sävel ja laulu välittävät tarinan, runon, tekstin. Laulun voi hoilottaa läpi ajattelematta runoa, mutta hyvässä laulussa välittyy runo. ”Ajattele, mitä laulat.”
Tulkinta on erityisen mielenkiintoista. Säveltäjät kirjoittavat tulkintaohjeita, jotka antavat osviittaa. Mutta loppujen lopuksi laulajan on itse sisäistettävä, mitä hän haluaa sanoa. Joskus tulkinta voi mennä liian alleviivaavaksi. Itse pidän laulajista (ja näyttelijöistä), jotka kykenevät pienilläkin vihjeillä ilmaisemaan suuria tunteita.
Pedagogit sanovat usein, että lavalle ei mennä tunteilemaan. Tunteet on tunteiltava kotona, jossa ne jäävät lihasmuistiin. Esitystilanteessa tunne on mukana eräänlaisena perusvireenä, mutta päähuomion joutuu usein suuntaamaan esityksen tekniseen laatuun sekä läsnäoloon yleisön edessä.
Pieneenkin lauluun siis liittyy kymmeniä samanaikaisia pieniä yksityiskohtia. Siksi laulu edellyttää harjoittelua. Yksi ainoa laulu voi joskus vaatia kymmeniä ja ehkä satoja toistoja ennen esitystä. Sitä paitsi vasta esiintyminen lopulta kypsyttää laulun
Olla huippulaulaja, se on yhtä haastavaa kuin olla huippupianisti, -tennispelaaja, -jalkapalloilija tai vaikka -kirurgi. Todellisia huippuja on lopulta vain vähän, ihmisiä, joiden osaaminen perustuu sekä lahjakkuuteen että kovaan ja fiksuun työhön.
Sellaisesta olen kaukana. Mutta silti rakastan laulamista.
Musiikillinen nuoruuteni
Isä soitti viulua, nuorempana tanssiorkesterissa, sodan aikana Aunuksen radiossa Pekka Tiilikaisen ohjelmissa. Eläkkeellä ollessaan hän perusti pelimanniorkesterin Somerolle. Lapsena ihailin isän paksujen sormien tuottamaa vibraattoa viulun kielillä. Hän soitti aina korvakuulolta ilman sen kummempia haparointeja.
Olisin lapsena halunnut itselleni jonkin soittimen ja mennä soittotunnille. Isä sanoi, että hän itsekin opetteli ilman opettajaa, Hurstisen viulukoulun mukaan. Rahat olivat tiukalla meidän kuusilapsessa perheessämme. Kun käteni suinkin ylettivät, vinguttelin isän viulua ja tein sillä muutamia sävellyksiäkin. Viulistia minusta ei tullut.
Omat tyttäremme ohjasimme Lohjan musiikkiopistoon, Elina soitti huilua, Ilona oboeta ja Emilia alttoviulua. Pianokin tuli heille tutuksi.
Lauluun sain lopullisen sysäyksen siitä, kun seurakuntaan perustettiin nuorten kuoro. Huomasin laulamisen olevan kivaa ja osaavani laulaa melko hyvin. Siitä paikasta hakeuduin Porin musiikkiopistoon (nykyinen Palmgren-konservatorio). Laulunopettajakseni sain Hely Williamsin, joka entisenä Jolanda di Maria Petriksen oppilaana tunsi bel canto -laulamisen idean. Kolmannen laulutunnin aikana hoksasin pääsoinnin merkityksen. Melkein pelästyin huomatessani, millainen ääni minusta voi lähteä.
Siinä laulettiin Vaccait ja Excelsior! -kirjan kappaleet ja kahlattiin kokoelmaa Yksinlauluja nuorisolle. Sain palautteen opettajaltani sekä rehtori Yrjölältä, että minulla oli harvinaisen hyvät kuviot ja trillit. Ne ovat sittemminkin olleet minulle aina helppoja.
Musiikkiopiston kamarikuorossa sain teho-opin kuorolauluun ja kuoron johtamiseen. Erityisesti hinkkasimme Piae Cantiones -lauluja. Siitä oli hyötyä, kun minut pyydettiin Länsi-Porin seurakunnan nuortenkuoron sekä Porin seurakuntien yhteisen nuortenkuoron johtajaksi.
Ohjelmaani tuli joitakin soolo- ja duettoesityksiä sekä kaksi kvartettia, sekakvartetti ja mieskvartetti. Molemmissa olin jonkinlaisena päsmärinä. Ne olivat erinomaisia yhtyeitä, ainakin silloin tuntui siltä. Pekka Niemelä oli molemmissa bassona, ja musisoimme hänen kanssaan muutenkin paljon. Oli suuri menetys, kun hänen ohjaamansa pienkone syöksyi maahan jouduttuaan ukkosmyrskyyn Etelä-Ruotsissa. Pekan siunaaminen Keski-Porin täydessä kirkossa oli nuorelle papille kova pala, ensimmäinen siunaamiseni.
Armeijan aika
Kiivas lauluhommani jatkui sekä AUK:ssa Korialla että RUK:ssa Haminassa. Molemmissa toimin oppilaskunnan kuoron johtajana. RUK:n kuoro tuntui positiivisen haastavalta. Siihen oli karsinnat. Tulijoita oli paljon, koska treenit olivat perinteisesti lauantaisin siivouksen aikana. Meitä taisi olla noin 40, tasaisesti kaikissa äänissä, joukossa useampi kokenut kuorolaulajia.
Pianosta sain irti lähinnä vain stemmat eli kunkin neljän äänen oman sävelkulun. Säestää en osannut. Jokaiselle äänelle valittiin oma äänenjohtaja, jonka kanssa harjoiteltiin stemmat ainakin alustavasti. Minulla oli luontainen korva tajuta nuottikuvan ja kuulemisen perusteella, miten äänten piti kulkea, joten ohjaaminen varsinaisissa harjoituksissa oli helppoa. Paljon kiinnitin huomiota laulamisen vapautuneisuuteen ja harmoniaan.
Esiintymisiä meillä oli paljon. Haminan seurakunta kirkkoherra ”sotapappi” Hjalmar ”Jammu” Ansténin suulla pyysi meitä usein keikalle, joten hengelliset laulut olivat vakiokauraamme. Muutama vuosi sitten kurssin 118 tapaamisessamme kyselin kavereilta, ärsyttivätkö lauluvalintani. Eivät kuulemma ärsyttäneet. Sain lisäksi palautteen, että olin samaan aikaan ollut kuoronjohtajana sekä rento että vaativa.
Päätäni ei siihen aikaa palellut. Kurssijuhlan numeroksi valitsin Wagnerin Pyhiinvaeltajien kuoron Tannhauser -oopperasta. Sen alkupuoli on varsin kromaattista, ja sen selvitimme hienosti. Lopussa sitten annettiin tulla komeasti tuutin täydeltä.
Tähän esitykseen liittyy huvittavia muistoja. Musiikkijaoksen puheenjohtaja Paavo Castrén oli ”esimieheni”. Varmistin häneltä, että Pyhiinvaeltajien kuoro sopisi esityskappaleeksemme. Hyvin sopi. Paljon myöhemmin kuulin, että oppilaskunnan puheenjohtaja pappi Jaakko Launikari oli pannut hanttiin ja kieltänyt juuri sen laulun esittämisen, syistä joita vain arvailen. Paavo oli pannut asemansa peliin ja vaatinut ehdotukseni hyväksymistä. Laulu esitettiin.
Kuulijoiden joukossa oli ollut myöhempi kirkkolaulun opettajani Tarmo Nuotio (Fuga-musiikkiliikkeen perustaja). Hän oli ylistänyt esitystämme. Paavo varmaan kertoi sen silloin välittömästi, mutten rekisteröinyt sitä, koska en siinä vaiheessa tuntenut Nuotiota. Muutama vuosikymmen myöhemmin kuulin tarinan uudestaan.
Minua esitys jäi sapettamaan. Paavo pyöritti minulle pari päivää myöhemmin esityksemme äänitteen. Kun tultiin muhkeaan loppunousuun, niin meno senkun kiihtyi. Kuuntelin äänitettä häpeissäni. Nuori maestro oli innostunut saadessaan kerrankin repiä kuorosta irti kaikki, mikä lähtee.
Kerroin myöhemmin arvostamalleni muusikolle tästä kommelluksesta. Hänellä oli sielunhoidollista pelisilmää, kun hän sanoi, että ”tuollaisessa kohdassa on luonnollista lisätä tempoa”.
Jaakko Launikarin kanssa ystävystyimme myöhemmin, kun olimme samaan aikaan Ruotsissa. Paavo Castrén on tehnyt mittavan akateemisen uran antiikin tutkijana. Luin juuri hänen kirjansa Antiikin myytit.
Tuplakvartettiakin vedin, paria serenadikeikkaa varten. Toinen oli muistaakseni vapunaattona koulunjohtajan ikkunan alla. Vai onko muistini romantisoinut tapahtumaa? Muistelen musisointimme olleen melko tasokasta – kaikki olivat hyviä laulajia, yhtenä joukossa Georg Dolivo, joka samalla RUK 118 -kurssilla perusti Kivikasvot-yhtyeen yhdessä Matti Fredi Siitosen, Ismo Sajakorven ja Ilkka Lähteenmäen alias Hemmingin kanssa.
Kurssin klassisen laulun kilpailun voitin kappaleella, jonka olin opetellut edellisenä päivänä (kun tutuista kappaleista ei löytynyt sopivaa). Fredi voitti kevyen puolen kilpailun.
Kurssikirjassa kerrottiin, että olin ”laulumies henkeen ja vereen”.
Opiskeluajat
Aloitin teologian opiskelut. Samaan aikaan perustettiin Kansan Raamattuseuran opiskelijatyö, jonka piirissä oli valtava määrä laulajia ja muita muusikoita. Koko toiminta rakentui alkuun musiikin ympärille. Seuran toiminnanjohtaja Mauri Tiilikainen oli musiikkimies jokaista soluaan myöten, pianisti, basso ja kuoromies.
Musiikkihommaa riitti.
- Logos-kuoro, jossa lauloin tenoria, kuoron johtajana Matti Kolehmainen.
- Logos-kvartetti, jossa olin kakkostenori.
- George de Godzinskyn ympärille koottu Logos-kuoron iskuryhmä, jonka kanssa tehtiin äänite. Yksi esiintyminen oli ainakin Haminassa RUK:n isossa tapahtumassa.
- Logos-sekakvartetti.
- Satakuntalaisen osakunnan kuoron johtaminen.
- Yksinlauluesityksiä.
- Laula kanssamme -tilanteiden juontoa ja laulunjohtoa.
- Intensiivistä laulun opiskelua.
Nuorena ehtii ja jaksaa. Hoidin opiskelut vauhdilla, toimin Kansan Raamattuseuran opiskelijatyön aktivistina, seurustelin ja avioiduin, hankin tuloja Paloheinän seurakunnan nuorisotyöntekijänä sekä viimeisenä vuonna uskonnon maikkana Hyvinkään Uudessa yhteiskoulussa.
Kolmena kesänä sain kuukausipalkkaakin laulajana. Teimme Logos-kvartettien kanssa kiertueita ympäri Suomea. Niinä kesinä laulajakavereitani kahdessa eli kokoonpanossa olivat Ilkka Taristo, Erkki Helminen, Ensiko Klemi ja Raimo Nisonen. Vastuullamme oli paitsi esiintymiset, välillä myös jättisuuren juhlateltan pystyttäminen ja purku yhdessä talkooporukan kanssa. Keikkoja oli hengellisillä festareilla, Sana-laivalla, sairaaloissa ja muualla. Kerran esiinnyimme kuuroille. Se oli kivalla tavalla mieleenpainuva tapahtuma. Kahden kesän ajan kokoonpanomme oli mieskvartetti ja yhtenä kesänä sekakvartetti (Nisoset ja Aaltoset).
Voitte arvata, että tapahtumia ja tarinoita riitti. Kuljimme ikivanhalla Letukalla, tila-autolla, joka kuulemma oli entinen Dallasin lentokentän poliisiauto ja joka oli nähnyt parhaat päivänsä jo kauan aikaisemmin. Bensaa se söi melkein 20 satasella, varsinkin kun poikien kanssa pidettiin reipasta matkavauhtia. Kamreeri Irja Virtanen piti aina silloin tällöin meille puhuttelun asiasta.
Klemin Enska oli joukkomme ainoa, jolla ei ollut vakituista tyttöystävää. Teimme parhaamme järkätäksemme hänelle sellaisen, erilaisin keinoin. Mikään ei auttanut. Enska hoiti homman sitten myöhemmin itse, ilman apuamme, tosin samoista opiskelijapiireistä.
Majapaikat olivat oma lukunsa. Pahin oli leirikeskuksen tunkkainen vintti, jossa vietetyn yön jälkeen kurkku oli niin pölyinen, että laulu oli pelkkää pihinää. Kerran saimme moneksi päiväksi haltuumme kauniin yksityisasunnon, josta aika pian tuli sekainen leiri kasseineen ja tuolin karmien päälle heitettyine vaatteineen. Luulen, että emme osanneet siivota kunnolla jälkiämme. Jälkeenpäin hävettää.
Kommelluksia tietenkin sattui, ja niistä saatiin jutun juurta myöhemmiksikin vuosiksi. Kerran lauloimme vakavahenkisessä tilaisuudessa laulua, jonka kertosäkeen alun piti kuulua ”Soi silloin kiitoslaulu sielussain”. Aloin laulaa ”Soi silloin sielussain…”, mutta huomasin virheeni viime hetkellä, jolloin tekstiksi tuli ”Soi silloin siitoslaulu sielussain…”. Matkaväsyneinä nuorina miehinä puhkesimme nauramaan eikä laulusta tullut mitään. Vakavahenkinen yleisö katseli meitä paheksuvasti.
Kuten sanoin, Meriksen (KRS:n opiskelijoiden iso tila, Meritullinkatu 1) porukoissa oli aina musiikkia. Olimme edelläkävijöiden joukkoa uuden gospelin aallossa. Kritiikkiä saimme siitä, että musiikkimme oli liian kevyttä, siitä huolimatta, että varsinkin kuoroissa lauloimme paljon klassista. Olimme kuulemma pinnallisia ja jenkkityylisiä. 60-luvulla amerikkalaisuus oli haukkumasana, paitsi politiikassa myös kirkollisissa kuvioissa.
Joukossamme oli monia pitkälle päässeitä laulun harrastajia, ja monet ammatikseen laulua opiskelevat kävivät esiintymässä tilaisuuksissamme. Monien kavereiden rinnalla tunsin pienoista alemmuutta laulajana. En osaa sanoa, oliko meillä kilpailua. Ainakin porukka haastoi kehittymään.
Hyvää oppia se aika oli. Varsinkin Logos-kvartetti opetti yhtyelaulua. Koko ajan piti kuulla tarkasti, mitä muut tekivät, puhtaudessa pyrimme äärimmäiseen tarkkuuteen. Niinä vuosina lauloimme aina a cappella, ilman säestystä.
Yksinlaulua opiskelin läpi opiskeluaikani Oiva Ruhasen johdolla. Jotkut meistä kävivät Jolandalla, jotkut Oivalla. Molempien perusidea oli sama, mutta metodit hiukan erilaisia. Ruhanen alkoi heti puhua tulevasta yksinlaulukonsertistani, hän tuppasi olemaan ylioptimistinen. Kaikki kaikessa oli laulun keveys. Pallean piti pomppia ja äänen sijoittua ”niin ylös, niin ylös”. Hän oli alun perin opiskellut viulistiksi, mutta menetti sodassa molemmat kätensä kyynärpäästä lähtien.
Joukostamme yksi eli Nisosen Rami kävi lauluopissa Heikki Teittisellä, jonka menetelmät poikkesivat meidän muiden opettajien systeemeistä. Keskustelua ja ehkä hieman väittelyäkin syntyi siitä, mikä menetelmä olisi paras. Teittisen tunnetuin oppilas oli Kim Borg.
Noina vuosina opettelin mm. Schubertin Winterreise-sarjan, jolla siitä lähtien on ollut iso paikka sydämessäni. Brahmsin Vier ernste Gesänge jätti minuun myös syvän muistijäljen. Tietenkin oli paljon kaikkea muuta.
Asuin Harri Heinon kämppäkaverina. Tein päivittäiset ääniharjoitukseni kämpällä, missäpä muualla, ja Harri luki samalla tehokkaasti väittäen, etteivät äänekkäät harjoitukseni häirinneet. Ehkä se oli totta, päätelleen Harrin tuloksekkaasta opiskelusta ja myöhemmistä akateemisista meriiteistä.
Opiskelijapappina Turussa ja Helsingissä
Vuoden 1970 alusta siirryin opiskelijapapiksi Turkuun. Sinä aikana en opiskellut lainkaan laulua, mutta laulamisen kanssa touhusin aktiivisesti. Teen monia omia biisejä, joita esitin kitaran kanssa. Ensimmäinen oli nimeltään Elää tahdon, ja siitä tuli jonkinlainen hitti. Tällaisia omien laulujen tekijöitä ei gospelpiireissä vielä ollut kovin monia, toisin kuin myöhempinä vuosina. Lauluja syntyi omiin runoihini ja erityisesti Erkki Lemisen teksteihin. Riitta-vaimoni kanssa esitimme niitä duettona.
Niinä vuosina perustimme Successores-yhtyeen. Sen ajan muodin mukaan se oli kitara-basso -pohjainen akustinen bändi. Laulu oli välillä soololaulua ja välillä harmoniaan perustuvaa yhtyelaulua. Hemmon Jarmo teki sovitukset. Yhden singlen äänitimme, ja keikkaa teimme paljon.
Neljän vuoden jälkeen muutimme takaisin Helsinkiin, kun minusta oli tullut KRS:n opiskelijatyön pääsihteeri. Siellä perustimme Te Deum -yhtyeen. Meitä oli monta, hyviä laulajia ja soittajia. Kosketinsoitinkin tuli mukaan. Se oli jo aika väkevää musisointia omine konsertteineen.
Aloin taas laulunopiskelut, nyt Helsingin konservatoriossa, opettajanani Mikko Pasanen, joka oli myös erinomainen pianisti. Erityisesti muistan Beethovenin Gellert-sarjan sekä joitakin Hugo Wolfin lauluja, joiden älykkäänä tulkitsijana Pasanen oli saavuttanut kansainvälistä mainetta. Joitakin asioita tehtiin aiempaan oppimiseeni nähden lähes päinvastoin.
Uppsalan vuodet
Sitten tulivat Ruotsin vuodet. Alkuvuosista tärkeimmäksi muistoksi jäi tutustuminen Kari Tikkaan, joka oli Tukholman oopperan kapellimestari. Ensimmäisenä kesänä meillä oli Keski-Ruotsin Rimforsassa Raamattukurssi, jossa Kari sävelsi legendaarisen Armolaulun. Heti sävellyspäivänä esitimme sen illanvietossa, joka oli meidän suomalaisten vastuulla. Olin solistina ja muut suomalaiset muodostivat kuoron. Muistelen, että se oli ulkoilmatilaisuus aurinkoisessa illassa. Kyseistä laulua tuli seuraavina vuosina esitettyä paljon.
Kari alkoi tuottaa runsaasti hengellistä musiikkia, suomeksi ja ruotsiksi. Monista niistä sain upeita esityskappaleita. 1.Kor.13 -laulua esitin muutaman kerran vihkiessäni pareja.
Kuorohommiakin tein. Meillä oli suomalaisen seurakuntatyön piirissä pieni kuoro, jonka kanssa saatiin kokoon esityksiä tapahtumiin. Oli kiva taas toimia kuoronjohtajana. Uppsalassa käydessään kanttori Matti Heroja sparrasi minua hieman kuoronjohdon viittomistekniikassa. Olin ollut oikeilla jäljillä, mutta pari hyvää vinkkiä tuli. ”Muista jojopallo.”
Laulunopettajakseni sain Stina ”Ki” Lunnerin. Hän oli jo vanha lady, joka ei itse enää voinut laulaa, sopraano, rakastettava persoona ja loistava opettaja. Silloin löysin äänenkäytön vapautuneisuuden täysin uudella tavalla. Ohjelmistoni siirtyi enemmän lyyrisen tenorin lauluihin. Adamin Jouluyö meni mukavasti D-duurissa loppuhuipennuksineen. Monia ruotsalaisia lauluja harjoitin, ja opin samalla ne pienet eroavaisuudet, jotka ääntämisessä erottivat suomenruotsin ja riikinruotsin. Yksi ero on monikon -er -päätteen vokaalin ääntäminen, suomalaisella puolella selkeä ä, riikinruotsissa enemmän ö:n suuntaan.
Takaisin Suomeen
80-luvun alussa asuinpaikaksemme tuli Lohjan Virkkala. Laulamista jatkoin muutamalla kesäkurssilla, joissa yhdessä olin Matti Tuloiselan oppilaana. Vakinaisen opettajan sain ystävästäni Matti Kolehmaisesta, jonka kanssa esiinnyimme usein yhdessä. Taitavana pianistina ja urkurina Matti teki laulutunneista hauskoja.
Matti Kolehmainen, Pekka ”Hämppä” Hämäläinen, Jussi Tuominen ja minä viritimme myös vanhan Logos-kvartetin, nyt jo aikamiesporukan, uudistetuin ohjelmin. Matti istui pianon takana ja lauloi ykköstenoria, Pekan kanssa vaihdeltiin väliääniä (olin enimmäkseen kakkostenori) ja Jussi oli karismaattinen syvä basso. Sooloja lauloimme vuorotellen. Ohjelmisto oli gospelia, spirituaaleja ja serenadeja.
Tässä esimerkki esiintymisestämme Graham-missiossa Olympiastadionilla vuonna 1987 (spirituaali Swing low alussa sekä Psalmi 8 kohdassa 21 minuuttia – toimin myös juontajana noissa tilaisuuksissa). Pari iltaa myöhemmin olin solistina Karin Tikan johtamassa Armolaulun esityksessä samassa paikassa (klipin alusta 20 minuuttia). Edellä esiintyivät Jukka Leppilampi, Mikko Kuustonen et al. 30 vuotta on kypsyttänyt meitä kaikkia.
Billy Grahamin Helsinki Missiossa oli kvartettimme ylivoimaisesti suurin yleisö, lähes 30 000. Esityksestä tehtyä videota kuulemma pyöritettiin paljon myös TV:ssä Yhdysvalloissa.
Ulkomaisia esiintymisiä kvartetilla oli Ruotsin lisäksi myös Aurinkorannikolla, jossa vanha ystävämme Veli-Pekka Toiviainen oli Pedro-pappina, konsertteja seurakuntasaleissa ja ravintoloissa. Kaksi äänitettä teimmme niinä aikoina Bruno Korpelan ja muiden muusikoiden kanssa.
Toinen noiden vuosien yhtyeemme oli Kari Tikan johtama Carissimi-kuoro, pitkälle päässeiden laulajien kombinaatio. Kuoron nimi tuli Giaccamo Carissimista, jonka Jefta-oratorio oli ensimmäinen suuri tehtävämme. Meitä oli pari kymmentä. Konsertteja oli tasaisin väliajoin. Yksi vaativimpia oli Kari Tikan Tuhlaajapoika-oratorio Finlandiatalossa.
Uusi vaihe Pirkon johdolla
80-luvun lopulla siirryin Pirkko Talolan oppilaaksi. Se oli sikäli kohtalokas siirto, että meistä tuli rakastavaiset ja sittemmin aviopari. Liittoamme on tätä kirjoittaessani kestänyt 21 vuotta.
Pirkko oli tehnyt uran oopperalaulajana, koloratuurisopraanona. Laulupedagogina hänellä oli jo pitkä kokemus. Jolanda di Maria Petriksen oppilaana hän oli perehtynyt jo kuvaamani italialaiseen bel canto -laulun tekniikkaan.
Pirkon johdolla sain uuden vaihteen laulamiseeni. Löysin uudelleen helppoutta plus volyymiä ja runon tulkintaa. Noina vuosina laulu täytti elämäni ehkä isommin kuin koskaan ennen. Harjoittelin aina kun mahdollista, kävellessäni kaduilla, yksinäisissä puistoissa, autossa (laulujen sanoja) ja tietenkin kotona. On uskomatonta, että kun jotain haluaa oppia, niin aikaa löytyy aina jostain, vaikka työni toiminnanjohtajana ja päätoimittajana veivät periaatteessa kaiken aikani.
Konsertteja pidin Logos-kvartetin kanssa, Pirkon kanssa sekä yksin. Esiinnyin kirkoissa ja erilaisissa pippaloissa. Useamman kerran vierailin Tallinnassa, jossa minulle järjestettiin omia konsertteja sekä yhteiskonsertteja sikäläisten oopperalaulajien kanssa. Sain arvostusta, jollaista en ollut aiemmin kokenut. Puuhamiehenä oli säveltäjä ja kirjailija Ottniel Jürissaar, entinen Viron metsäveli. Harmi, etten ole säilyttänyt konserttiohjelmia enkä paikallisen päivälehden artikkelia.
Yhden nolon epäonnistumisenkin koin. Avioeroni oli juuri päällä ja olin henkisesti sekaisin. Minut pyydettiin pitämään Savonlinnan oopperajuhliin kuuluva gospel-konsertti parin muun esiintyjän kanssa. Bändin kanssa en päässyt etukäteen treenaamaan, ja esitys meni jotenkin poskelleen. Lehtiarvostelu oli masentava. Se riipaisi, mutta oma syyni.
Hienoimpia vuosia noilta ajoilta olivat Nummelalaisen Ravintola Ulla-Sofian monet perjantai-illat. Esiinnyimme usein Pirkon kanssa ja järkkäsimme mukaan huippuesiintyjiä. Musiikki ja gurmeeruoka olivat loistava yhdistelmä. Väkeä riitti, ja hienoja tuttavuuksia syntyi. Toimin seremoniamestarina, rooli josta tykkäsin.
Ehdottomasti kohottavin hetkeni laulajana oli, kun lauloin Barcelonassa ystäväni Joseph ”José Monellsin juhlassa katalonialaisen Lintujen laulun. Olin opetellut se ulkoa paikallisella kielellä. Laulu on katalaanien kulttilaulu, ei vähiten siksi, että Pau Casalls oli esittänyt sen sellolla YK:ssa ja laulu oli saanut kansainvälistä tunnettuutta. Ääneni kulki kuin unelma, olin haltioissani, ja yleisö antoi muutaman minuutin mittaiset seisovat taputukset. Kyseisen laulun olen Suomessa esittänyt vain kerran, yhdessä joulunajan kirkkokonsertissa Helsingin Vanhassa kirkossa.
Hieno muisto oli myös, kun pääsin mukaan Kari Tikan säveltämään ja johtamaan Frieda-opperaan (1995) yhdeksi solistiksi. Sooloja minulla oli muutama rivi. Lyhin numeroni oli huudahdus ”Kitty”. Kuorossa tietenkin olin koko ajan, ja musiikki oli paikoin rytmillisesti vaativaa. Oli upeaa nähdä ja kokea sisältä päin, miten ooppera syntyy ja millaista on olla lavalla, osana suurta koneistoa, siirtymisineen, sisääntuloinen, monitoreineen, rekvisiittoineen. Porukka oli mukavaa ja solmin muutamia hienoja ystävyyksiä.
Lohjallla olin mukana parissa Martti Tschokkisen ohjaamassa musiikkinäytelmässä. Jääkärin morsiamessa minulla oli ensirakastaja Martin rooli. Harjoituksia oli paljon ja laulamista muutama lyyrinen kappale plus köörilaulut. Ensi-illan aamuna hoksasin, että minulla oli laryngitis, ja ääneni oli pelkkää pihinää. Pelastukseksi tuli Pirkko, joka juuri ennen esitystä taikoi minulle muutaman ääniharjoituksen ja kuin ihmeen kaupalla sain ääneni toimimaan, kun lauloin varovasti ilman minkäänlaista prässiä ja hiljaa.
Mietin pitkään, oliko papin sopiva mennä tällaiseen tehtävään. Tai paremminkin: mitä kuraa saisin niskaani? Vapauttavat sanat sanoi ortodoksipappi isä Lisitsin, joka totesi, että hengellisen elämän kannalta on joskus hyvä tehdä jotain muuta kuin perinteistä hengellistä, mennä vaikka teatteriin esiintymään. No, tulihan kuraakin, mutta vähemmän kuin olin odottanut.
Kokonaan oman puolivirallisen konsertinkin pidin. Olin juuri suorittanut ison ykkösen ja oli aika kokeilla siipiään pitkän ohjelman kanssa. Konserttiin valmistautumisen aikaan tein päätöksen, että lakkaan olemasta tenori. Aloin siirtyä baritonin rooliin. Paikallinen aviisi Länskäri tietenkin kehui konserttini, niin kuin paikallislehtien kuuluu tehdä, mutta vasta seuraavina vuosina aloin löytää ääneni oikein kunnolla. Noina siirtymäkausina tein oman äänitteenikin, Rauhaa-nimisen. Niiltä vuosilta, kun omasta mielestäni olin parhaassa iskussa, minulla ei harmi kyllä ole minkäänlaista äänitettä.
Kirkkokonserteissa pianistinani oli usein Jouni Somero, Johanna Taipale (Tähkäpää) ja Sirkka Penttilä-Ganzauge sekä pari kertaa säveltäjä Kimmo Hakola. Useimmiten pianon ääressä istui Hilpi Leino-Kantola, varsinkin kun esiinnyimme yhdessä Pirkon kanssa.
Muutaman kerran Pirkko ja minä konsertoimme yhdessä Risto Laurialan, Seppo Laamasen ja Hannu Kiisken kanssa. Lauloin usein Merikantoa, Sibeliuksen Ristilukkia, Tostin Idealea, Niedermeyerin kirkoaariaa Mua Herra armahda, suomalaista gospelia sekä useita spirituaaleja, jotka ovat hienoa laulumusiikkia. Televisioitu Lahja elämälle -konserttikin oli ohjelmassa, Pertti ”Purtsi” Purhosen Kriisipalvelun hyväksi, yhdessä eri artistien ja oopperalaulajien kanssa. Vastaavia yhteiskonsertteja oli Finlandia-talossa ja Tampere-talossa.
Tähän ehkä sopii vielä pieni tietoisku laulutunneista. Joskus kuvitellaan, että pari kolme laulutuntia tekisi henkilöstä laulajan. Eivät tee. Laulun opiskelun tulee olla pitkäjänteistä ja säännöllistä. Tunnit ovat usein viikottaisia. Suurin työ tapahtuu laulutuntien välillä, harjoittelemalla huolellisesti opettajalta saatujen neuvojen mukaan. Ohjelmistoa kannattaa ottaa mukaan vähitellen. Viisas opettaja antaa aluksi helppoja tehtäviä. Sitten tehtävät vaikeutuvat oppilaan kehittymisen mukaan.
Mistä sitten löytää hyvin laulunopettajan? Tämän neuvon olen oppinut Pirkolta: Valitse opettaja, jonka oma laulu miellyttää sinua.
Yrittäjyys rokotti
90-luvun lopulla siirryin yrittäjäksi. Uuden yrityksen perustaminen ja alkuvuosien kipuilut tekivät sen, että laulaminen sai jäädä taka-alalle lukuun ottamatta muutamaa improvisoitua esitystä. O sole mio tuli Pirkon ja minun bravuuriksi, jota lauloimme aina kun pyydettiin ja alkuvuosina ehkä pyytämättäkin. Viimeisen kertosäkeen lauloimme kaksiäänisesti, ja loppunousun ja päätöksen jälkeen yleisö räjähti aina pitkiin taputuksiin. Olemme tehneet sen pariin kertaan jossain Karaokeillassakin ystävien yllytyksestä ja Venetsiassa Esa Saarisen seminaarissa. Plus tietenkin häissä ja synttäreillä.
Logos-kvartetti jäi taakse, kun bassomme Jussi kuoli täytettyään 50. Hautajaisissa Porissa oli mukana Savonlinnan oopperakuoro, jonka kantavia voimia Jussi oli ollut. Uutta bassoa emme enää lähteneet hankkimaan.
Muutama sellainen esiintyminen oli yrittäjäuran aikana, että oli pakko hioa itsensä laulukuntoon muutaman kuukauden tehokuurin avulla. Yksi sellainen oli Sveitsissä suomalaisten tapahtumassa, jossa Pirkko ja minä esiinnyimme yhdessä Erkki Korhosen kanssa. Siitä ja hienot muistot.
Vuosien laulamattomuuden jälkeen aloin jälleen tehdä paluuta laulun piiriin. Novetos-firmassamme perustimme bändin Boulevard Boys, silloisen osoitteemme mukaan. Meitä oli 6-8 eli täysikokoinen bändi. Hoidimme muutaman Tuomasmessun musiikin sekä esiinnyimme firmamme inhouse-bändinä. Kohokohtana oli koko illan tanssiorkesterina toimiminen Laatukeskuksen tapahtumassa Hämeenlinnassa. Opettelin monta tangoa sekä erilaisia iskelmiä. Onneksi en ollut ainoa solisti, vaikka kannoin suurimman taakan. Finlandersin perustajiin kuulunut Aku Toivonen oli silloin työkaverimme ja bändimme sparraaja. Varsinaisen liiderinä toimi Pentti Martiskainen. Fonisti tuli firmamme ulkopuolelta.
Kun ihmiset siirtyivät muihin kuvioihin, perustimme Petri Lehtipuun ja Markus Pessin kanssa vielä pienen akustisen trion, jonka kanssa tehtiin muutama hauska esiintyminen. Jonkun klassisen keikan olemme viime aikoina tehneet Pirkon ja Hilpin kanssa. Bravuurikseni on tullut Oskar Merikannon Elämälle. Siinä saa kivasti revitellä.
Tässäpä tätä tuli, sen mukaan mitä muistojen kätköistä pulpahti esiin. Vielä tekisi mieli tehdä jotain, jonka takia täytyy nähdä vaivaa, siis lauluun liittyvää. Saa nähdä.
Lopuksi lyhyt kooste julkaisuistani, lähinnä muistinvaraisesti.
Musiikkijulkaisuja
- Lauluja olen tehnyt 40-50, enimmäkseen hengellisiä mutta myös joitakin kansanlaulumaisia. Niitä on julkaistu muutamissa äänitteissä ja laulukokoelmissa (mm. Suuri toivelaulukirja 20, Viisikielinen, Lapin lauluja ym.).
- Laulusävellyksistäni suurin osa on tehty Erkki Lemisen tai omiin runoihin Näitä lauluja on EP- ja LP-levyillä, kaseteilla ja CD-äänitteillä (mm. Logos-kuoro, Rauhaa, Armon meri, Hannu Huhtalan ja Janne Narvion äänitteet). Äänitettyjä laulujani ovat esimerkiksi: Elää tahdon, Huudan ja kuuntelen, Ken maan ja taivaan loi, Betesda, Saarikon valssi, Oma kuva, Psalmi 8, Tule tyhjästä pois, Rauha teille, Rakkautta vailla, Luulin että voisin.
- Äänitteet: o Logos-kuoron kanssa kaksi äänitettä (ensimmäinen Matti Kolehmaisen johdolla, toisessa sovittajana ja johtajana George de Godzinsky), 60-luvun loppu. o Successores: Elää tahdon, 70-luvun alku (ainakin meno oli kovaa; kannen suunnittelu Pekka Hämäläinen). o Erkki Lemisen runoihin ja omiin sävellyksiin perustuva EP (& Merjariitta ja Pekka Hämäläinen, Osmo Vänskän sovitukset ja johto), 70-luku. o Riitta ja Tapio -LP: Hän rakastaa (Osmo Vänskän sovitus ja orkesterinjohto, pianistina Juha Kela, Anssin isö), 70-luvun puoliväli. o Ainoa vastaus (LP:n toinen puoli nimimerkillä Jukka Tapio), 70-luvun loppupuoli. o Logos-kvartetin kanssa kaksi äänitettä, 80-luku. o Yksinlauluäänite Rauhaa (sovittajana Bruno Korpela, soittajina mm. Hillel Tokazier ja Aale Lindgren), 1991.
Musiikkituotoksistani löydän vain osan varastoistani. Täytyy ruveta penkomaan. Lauluistani Teoston listoilla ovat ne, jotka on äänitetty tai julkaistu muuten. Muista minulla ei ole luetteloa, irrallisia nuotteja kylläkin. Lauluja on vuosien varrella esitetty päätellen siitä, että viime vuosiin saakka olen kuitannut korvauksia Teostolta. Rikastumaan niillä en kuitenkaan ole onnistunut.
Sen verran aloin lämmitellä vanhaa lauluntekoharrastustani, että muutama kuukausi sitten kypsyttelin oman versioni Herran siunaukseen. Olen pari kertaa käyttänyt sitä Tuomasmessussa.
”Ehkä vielä joskus”, mietiskelen, kun omaksi huvikseni lämmittelen vanhoja lauluja. Saa yhä tyydytystä laulun tuottamisesta, vaikka ikä asettaakin jo rajoituksiansa.
Tässä yksi esimerkki laulutuotannostani: Huudan ja kuuntelen (sävelsin Erkki Lemisen runoon, Pirkko Talola esittää, sovittajana Bruno Korpela).
Muita Elämäni ja teemani -tekstejä
Mietin, mitä on tullut tehdyksi ja mitä olen ajatellut
Johtaja ja johtamisen kehittäjä
Kirjani plus muita kirjoittajakokemuksiani
Minä puhujana
