On pitkäperjantain aamu ja aikaa lukea Hesari kunnolla. Loistavaa luettavaa! Erityisen kosketettu olin kahdesta luopumistarinasta.
Ensimmäinen oli Carl Haglundin haastattelu. ”Viimeisen vuoden aikana hallituksessa minulta katosin usko järkevän politiikan tekemiseen… Ja mikä pahinta on, sama jatkuu.” Ura EU-parlamentaarikkona, puoluejohtajana ja ministerinä on tehnyt tehtävänsä. 36-vuotias Haglund suuntaa kohti jotain uutta.
Merkityskriisin on sana, joka tuli mieleeni haastattelua lukiessani. Kun tunne tekemisen mielekkyydestä katoaa, se hiertää koko elämää.
Muutamaa sivua myöhemmin pysähdyin toisen haastattelun ääreen. Sekin kertoi merkityksenn uppoamisesta.
Leena Lindqvist oli tehnyt komean kansainvälisen uran liike-elämässä, viimeksi belgialaisen rakennusfirman toimitusjohtajana. Vähitellen hän pettyi: ”Yrityselämän toimintatavat eivät enään tuntuneet sopivan omiin arvoihin.” Lindqvist siirtyi avustusjärjestön leipiin Liberiaan.
”Liike-elämässä ilo oli itsekkäämpää. Lopulta kyse oli vain rahasta. Tässä työssä onn erilainen ylpeyden tunne. Sitä tuntee olevansa osa jotain isompaa kokonaisuutta”, nyt 11 vuotta Kirkon ulkomaanavun työssä ollut ex-toimari kuvaa.
Merkityksen kokemusn on elämän perustavimpia tarpeita. Sen katoaminen vie ilon. Sen löytäminen avaa huikeita mahdollisuuksia.
Kolme päivää sitten Brysselissä räjähti, lentokentällä ja metroasemalla. Liikkeellän olivat nuoret miehet pommit vyöllään. He olivat löytäneet elämälleen tarkoituksen päättäessään luopua elämästään, taistelussa aatteensa ja uskonsa puolesta. Ja ehkä vihansan puolesta. Heille millään muulla ei ollut merkitystä, ei kymmenien ihmisten elämällä, ei yhteydellä omiin rakkaisiin, ei millään. Vain yksi asia merkitsi.
Kolme dramaattisesti erilaista tarinaa, joilla oikeastaann ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Muuta kuin että jokaiseen liittyy merkitys ja merkityksen kato. Tarinan jokainen henkilö kokee merkityksen katoamisen. Ratkaisut vain ovat erilaisia.
Politiikka on kadottanut ihanteensa.n Liike-elämä on hukannut missionsa. Länsimaat ovat kadottaneet kyvyn käydä merkityksellistä dialogia ja puhutella islamilaisen maailman vihaisia nuoria miehiä.
Mietin tänä pitkäperjantain aamuna omian merkityksiäni. Mikä saa jäädä taakse? Minkä puolesta haluan elää?