Minun neljä pääsiäistäni – aina on toivoa ja elämää.

Ensimmäisen pääsiäiseni koin, kun synnyin, pullahdin ihmisten ilmoille. Kuoriuduin. 

Kohtu oli turvapaikkani, suojaava hauta. En kuullut sinne uutisia liittoutuneiden menestyksestä enkä saanut tietoa Risto Rytinn luopumisesta tehtävästään. En kantanut huolta vanhempieni asioista, kun he etsivät ensimmäistä asuntoaan isän uudelta työpaikkakunnalta Porista.

Synnyin maailmaan yhtä arvokkaana kuin kuka tahansa toinen,n prinssi tai slummilapsi.

Toinen pääsiäiseni tapahtui pari kuukautta myöhemmin. Talvi oli pimeimmillään, maailmansota oli päättymässä, ja Vesa-Matti Loiri oli astunut elämän näyttämölle.

Rovasti Matti A. Mustonen kastoi minut kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Siinä minut haudattiin ja nostettiin ylös. Kaste vahvistettiin viisitoista vuotta myöhemmin Reposaaren kirkossa. Eino Savisaari kysyi, tahdoimmeko tunnustautua kristilliseenn uskoon. Vastasin hämillisellä ymmärrykselläni, että tahdoin. 

Seuraavana päivänä Floyd Patterson voitti nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestaruuden takaisin Ingemar Johanssonilta. Elämä oli jännittävää.

Rippikoulu sai jatkoa. Ystäväni Aarre Mäkinen pyysi minut mukaan seurakunnan nuorten raamattupiiriin. Ensin en ymmärtänyt niistä jutuista mitään, sitten jäin koukkuun.

Samoihin aikoihin YK:n pääsihteerin Dag Hammarskjöld sai dramaattisesti surmansa ja koki lopullisen pääsiäisensä.

Kolmas pääsiäiseni jatkuu yhä. Elämä on häviämistä ja voittamista, kriisejä ja selviämistä,n puurtamista ja iloa.

En tiedä, kumpi on minulle parempi, vastoinkäyminen vai voitto. Parhaimmillaan kriisit tuovat syvyyttä elämääni, kunnes taas henkäisen helpotuksesta. Elämä on vaellusta läpi pitkäperjantainn ja pääsiäisen. Joskus edessä on umpikuja, sitten tie avautuu.

Neljäs pääsiäiseni on vielä edessä. Ehkä jo tänään, ehkä kaukana tulevaisuudessa. Vapaudun siteistä ja vastuista,n hyvästelen rakkaani. Kukaan ei kysy, mitä olen saanut aikaan. Tärkeintä on läheisyys, se usein unohtamani.  Saattoväki kokoontuu. Lepään valkoiseen puettuna, kuten silloin kun minut kastettiin ja konfirmoitiinn tai kuten olen pukeutunut toimittaessani messua.

Valkoinen on ilon ja kiitoksen väri. Toivomme rakkaiden jälleennäkemistä. Näin arkisemmin toivon, että saattajani olisivat iloisen kiitollisella mielellä. Minun hautajaisissanin saa nauraa. 

Minun viimeisen pääsiäiseni hetki on samalla ensimmäinen pääsiäinen niille 4-5 lapselle, jotka syntyvät eri puolilla maailmaa tasan lähtöni sekunnilla. Toivottavasti heille käyn elämässään hyvin.   

Ortodoksinen pääsiäistropari svengaa:”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti…”Muistan pääsiäisyötän Valamossa muutama vuosi sitten. Tempaudun siihen yhä mukaan. 

Viimeinen sana on toivo. Toivo on iloinen sana. Aina on toivoa. Työssä, ihmissuhteissa, ajattelussa, elämässä.

 

Ps. Pääsiäismunatn ovat uuden elämän symboli. Pääsiäistiput kuvaavat ylösnoussutta Kristusta. Munan ehjä kuori symboloi hautaa ja rikkoutunut puolestaan vaihetta, jolloin kivi on vieritetty pois haudan suulta. Pääisäispupu kertoon uudistumisesta ja rairuoho keväästä. 

Huomasin vasta nyt, että olen kirjoitanut vuoden 2019  pääsiäisjutun tästä samasta minulle tärkeästä teemasta, vain hiukan eri painotuksin.n Toivottavasti en sorru samaan vuonna 2020. — Muokkaus 25.4.2019