Karanteenisaagan osa 2 poikkeaa keväisestä siinä, että kaikki on vähemmän ehdotonta. Uudenmaan rajoja ei ole määrätty poliisivalvontaan, hallitus ole antanut vahvaa karanteenisuositusta, jonka tulkitsemmen määräykseksi, eikä kouluja ole suljettu. Ainakaan toistaiseksi.
Kevään kaltaista universumin mustenemisen tunnelmaa emme ehkä koe nyt, koska sama on jo koettu, eikä tämä varmaan ole viimeinen. Rokotusvuoroan odotellaan ja ihmisiä tavataan, lähinnä kaikkein lähimpiä, varovasti turvaetäisyyksin, joskus jopa sisätiloissa.
Ääripoikkeuksellisia aikoja silti eletään. Voiko tällainen pitkä erityisolosuhden muuttaa ihmistä?
Oman ihmiskokeeni väliarvio on, että kyllä voi. Miten pysyvästi, sen näyttää aika. Minusta on tullut sulkeutuneempi, introvertimpi ja epäsosiaalisempi. Keväällä haikailin yhteyksiän ulkomaailmaan. Nyt joulun ja vuodenvaihteen ajan olen elänyt onnellisessa talvihorroksessa passiivisen tyytyväisenä siihen, että tulee aamu ja ilta eikä siinä välissä tapahdu juuri mitään.
”Ein juuri mitään” tarkoittaa minulle sitä, että elämästäni puuttuvat ne elementit, jotka noteeraan eletyksi elämäksi. Niihin liittyy aina muita. Monia ihmisiä, perhettä, ystäviä ja tuttavuuksia.
Tähän eijuurimitään-elämääni toki kuuluu paljon muuta kuin apaattista istumista. Luen, kirjoitan, päivitän, liikun, kuuntelen musiikkia, seuraan uutisvirtaa, mietiskelen, kokkailen, syön, nysväänn paria projektia ja juttelen Pirkon kanssa. Mutta varsinaisesti koen eläväni silloin, kun olen ihmisten seassa.
Koronan ykkösvaiheen alkuviikkoina vertasin itseäni Robinson Crusoeen, joka pakon sanelemana eli autiolla saarellaan.n Nyt tunnen olevani vapaaehtoisessa erityksessä. Käyn kaupassa silloin kuin muutkin, maski kasvoilla ja joskus suojahanskat kädessä. Kävelylenkillä pysähdyn toisinaan juttelemaan tuntemattoman ikätoverin kanssa. Sittenn vetäydyn taas buduaariini.
Tämän vuodatuksen pihvi on siitä, että olen alkanut pitää tätä eijuurimitään-elämää ihan oikeana elämänä. En väitä, että olisinn kokenut koronaviruksen kaltaisen mutaation. Mutta ihminen on sopeutuva olento. Hän mukautuu ympäröiviin olosuhteisiin.
Aikoinaan käytin mukautumisen esimerkkinä Raamatun kertomusta kansasta, jonka väestöstä huomattavan osa vietiin pakkosiirtolaisuuteen, Babylonian vankeuteen, runsaat 2500 vuotta sitten. Se kuvataan apeana aikana, jolloin ilo loppui ja musiikki kuoli. Tuon kymmenien vuosien jakson aikana ihmiset tottuivat elämäänsä ja tekivätn olonsa mukavaksi. Kun vapaus koitti, niin moni ei olisikaan halunnut palata kotiin.
Vastaavaa esiintyy, kun vuosikausia lusinut vanki pääsee siviiliin tai kun henkilö tai yhteisö vapautuu pitkäaikaisesta ongelmastaan. Uuteenn vapauteen on vaikea tottua. Työyhteisötyössäni olen huomannut, että joskus väki jatkaa purnaavaa puhettaan, vaikka valituksen aiheuttanut ilmiö on jo aikaa sitten korjattu tai poistettu. Purnauksesta on tullut turvallisenn tuttu tapa olla olemassa.
Olen siis alkanut sosiaalistua ja laitostua tähän karanteenin kaltaiseen olotilaan. Ajatus puistattaa. Olenko sitten enää minä?
Tietenkään tällainen ajanjakso ei muuta minuan perusteellisesti. Ehkä vain jotain minuun jo ennenkin kuulunutta on vahvistunut ja jotain tärkeäksi kokemaani on jäänyt odottamaan uutta tulemistaan. Sitä kutsutaan uudistumiseksi.
#karanteeni #koronan #muutos #sopeutuminen #uudistuminen