Milloin voin kutsua itseäni Jumalan lapseksi? Kysyn tämän niiltä konservatiiviystäviltäni, joille vastaus sateenkaariparien vihkimiseen on uskonkysymys eli ns. pelastuskysymys.
Olen valmis vihkimään. Uskossannen vahvat konservatiivit, olenko siksi vakavassa vaarassa joutua helvettiin?
Kotini oli ei-kirkollinen normikoti. Minut kastettiin seurakunnan ja Kristuksen yhteyteen. Kastetilanteessa rovasti Matti A. Mustonen vakuutti, että olin nyt kristitty,n Jumalan lapsi.
Seuraavan etappi oli rippikoulu, jonka koin äärimmäisen kiinnostavaksi. Reposaaren kirkossa rippipappini Eino Savisaaren johdattamana tunnustauduin uskoon, johon minut oli kastettu. Suhtautumistani sateenkaarivihkimiseenn ei kysytty.
Menin mukaan seurakunnan nuoriin. Meitä oli loistoporukka, leirejä, nuotioita, pohdintaa, messuja, musiikkia. Sitten Porin nuorten parissa syntyi hengellinen herätys. Pelastuskysymykseksi haarukoitui usko Jeesukseenn syntien anteeksiantajana.
Tieni vei teologiseen tiedekuntaan, kristilliseen opiskelijaliikkeeseen ja arkkipiispa Martti Simojoen toimittamaan pappisvihkimykseen: ”Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitän Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.”Seuraavat 27 vuotta toimin kirkossa järjestöjohtajana, hengellisenä ohjaajana ja evankeliumin palvelijana.
Seuraava vaiheeni oli yrittäjyys, työn johtamisen kehittäjänä ja aktiivisena keskustelijana yritysten arvoista ja etiikasta ja hyvästä johtajuudesta. Uskoni oli minulle lähde, josta ammensin energiaa ja sain perspektiiviä arkeeni.
Nyt minulle kerrotaan,n että kärsivä ja ylösnoussut Kristus ei riitäkään uskoni perustaksi. Ollakseni oikea kristitty minun täytyisi ottaa kannettavakseni kuormallinen asenteita ja uskomuksia sekä käsitys Raamatusta yhtenä suurenan lakikirjana. Sitä en niele. Haluan keventää ihmisten taakkoja, en lisätä niitä.
Jotkut ovat konservatiivisempia kuin minä, jotkut liberaalimpia, erilaisin käsityksin uskosta, Raamatusta ja politiikasta. On ok,n että kaikki eivät ole kanssani samalla kannalla. Omassa uskonymmärryksessäni pitäydyn kristinuskon vapauttavaan ydinsanomaan.
Kristus on kauneinta, rujointa, totuudellisinta ja oikeudenmukaisinta, mitä voin kuvitella.
Siksi tunnen osallisuutta siihen, mitä kirkot ja kristilliset yhteisöt tekevät eri puolilla maailmaa. On se sitten karismaattista hehkua, ekumeenista ykseyttä, järkeen vetoavaa dialogia, pakolaisten auttamista tai kipuamista barrikadeillen ihmisyyden ja planeetan puolesta. Haluan kantaa vastuuta lähimmäisistäni, riippumatta heidän uskostaan tai taustastaan.
En tee sitä saavuttaakseni jotain vaan koska haluan. Vanhat saarnaajat sanoivat, että Jeesusn riittää. Siitä kumpuaa kaikki muu. Siitä voi lähteä liikkeelle. Ja siihen päätyä.
Konservatiiviystäväni, olen pahoillani, avioliittoon vihkiminen ei missään muodossa ole pelastuskysymys.
Ps. Seuraavassa on kaksi esimerkkiä mainitsemista avioliittokysymyksen kytkemisestä pelastukseen.
”Erimielisyys homoudesta paljastaa erimielisyyden myös ihmiskäsityksestä, syntikäsityksestä,n raamattunäkemyksestä ja lopulta se koskee myös pelastuskysymystä.” Leif Nummela (Homokysymys jakaa kirkkoa)
”Yritykset määritellä avioliitto maalliseksi järjestykseksi tai siirtää se uskon alueelta etiikan alueelle, eivät mitenkään ratkaise ongelmaa. Samaa on sanottava kysymyksestä, onko avioliitto pelastuskysymys.”n Timo Junkkaala (Vaikea päätös, jonka ei pitäisi olla vaikea)
#kristinuskon #pelastus #homoliitot #raamattu #yksinkertainenusko #Kristus #jakaantunutkirkko #ykseys