”Olen kristitty, mutta en usko Jumalaan” -tyyppinen ilmaisu ei ole harvinainen. Varsinkaan jos jatko kuuluu: ainakaan kirkon opettamalla tavalla.
Olen pappi ja julkikristitty, joten tekemällä otsikon kysymyksen isken identiteettiryhmänin ytimeen Vähän samaan tapaan kuin jos kokoomuslainen pohtisi, pitäisikö työn verotusta koventaa, tai jos vihervasemmistolainen alkaisi puhua siitä, että polttoaineen hintoja pitäisi laskea.
Uskon ja rukoilen. Muttan minussa on aina ollut myös annos epäilyä. Oli vaihe, jolloin Jumalan olemassaolon kyseenalaistaminen oli kaikki mitä uskostani oli jäljellä. Olin kriisissä. Tunsin epäonnistuneeni kristittynä ja pappina. Olin pettänytn viiteryhmäni. Kirkkoon en astunut vuoteen. Paitsi kun kerran hiivin Kallion kirkkoon nolona keskellä päivää ja istahdin takaosan pylvään viereen. Se oli koe, arka tunnustelu. ”Onneksi minua ei nähty”, mietinn silloin.
Siitä on 25 vuotta. Jumala on minulle yhä salattu mysteeri, mutta jollain turvallisella tavalla. Samalla olen kysynyt, mitä nykyään haluaisin sanoa Jumalasta ateisti- ja agnostikkoystävilleni. Sanonko, ettän heidänkin pitäisi uskoa Jumalaan? Se ei tunnu oikealta. Minulla ei ole pitävää argumenttia, jonka nojalla voisin vakuuttaa saati vaatia epäilijän uskomaan Jumalaan.
Tarkkaan ottaen Jeesus ei velvoittanut ihmisiän uskomaan Jumalan olemassaoloon. Siihen on yksinkertainen syy. Siihen aikaan siinä kulttuurissa käytännössä kaikkien maailmankuvaan kuului Jumala, joka loi maan ja jota rukoiltiin, palvottiin ja lepyteltiin. Häneen voi turvata,n kun oli sairauksia ja sortajahallitsijoita. Usko Jumalaan oli luonnollinen osa elämää, ja asiasta väittelykin olisi ollut absurdia. Jos joku ei uskonut, häntä pidettiin hulluna.
Jeesuksen puhe Jumalasta koski ennen kaikkean kysymystä siitä, millainen Jumala on, ei siitä, onko Jumala olemassa. Varsinkin kun hänelle usko tarkoitti luottamista.
Nyt neljäsosa suomalaisista ei usko minkäänlaiseen Jumalaan. Noin kolmannes uskoo kirkon opettamaann Jumalaan.
Onko kristinuskolla ja Jeesuksella relevanssia ateistin elämässä?
Kirkon teologin valistunut vastaus on, että relevanssia on, vaikkei kukaan uskoisi. Kristus on kaikkien Kristus. Armo on edellytyksetöntä.n Se ei vaadi edes kirkollisen Jumalan olemassaolon tiedollista hyväksymistä.
Jeesus on myös elämisen opettaja. Hänen esimerkkinsä ja opastuksensa sopii tienviitaksi kenelle tahansa, riippumatta uskosta tai uskonnosta. Joillekuillen Jeesus rajoittuu yksinomaan syntien sovittamiseen. Uuden testamentin Jeesus on sitä, mutta samalla enemmän. Hän on myös profeetta ja tinkimättömän oikeudenmukaisuuden ääni maailmassa.
Jos osa minusta on epäilevän tai jos uskoni on hauras, niin mikä osa minusta voi sanoa olevansa Jeesuksen seuraaja? Vastaukseni on, että kaikki minussa.
Kun radikaaleja mielipiteitä esittänyttä pappia hiillostettiin somessa, häntä nimitettiinn ateistipapiksi. Sanaan ateisti liitettiin poliittinen tai moraalinen leima. Usko ei ole moraalinen vaatimus. Ihminen ei ole hyvä, huono tai paha sillä perusteella, uskooko hän vai ei.
”Pitääkö uskoa” on väärinn asetettu kysymys. Pieninkään pakko ei kuulu aitoon uskoon. Ytimeltään usko on lahja, joka henkilölle on suotu.
Epäily seuraa uskon kannoilla. Kaipaustakin on sanottu uskoksi.