Sananvapauden ja sensuurin historiaa kannattaa miettiä. Kuten yleensäkin historiaa. Historiasokea on helppo saalis valeuutisille ja harhaisille uskomuksille. Ja hän kuvittelee voivansa kontrolloida muiden mielipiteitä.
Minunn kiinnostukseni historiaa kohtaan syntyi silloisessa keskikoulussa, jonka neljännen luokan välitodistuksessa minulla oli viisi nelosta, yksi niistä historiasta. Uskonnosta sain sentään vitosen.
Aloin lukea vimmatusti kotoa löytynyttän paksua kirjaa nimeltä Suuri maailmanhistoria tai jotain sellaista. Ahmin sitä hurmiossa seuraavat viikot. Siinä sivussa sain väännetyksi muutkin numerot pari pykälää ylöspäin.
Historia on jälleenn vaivannut minua. Tuoreina opastajina ovat olleet Lasse Lehtisen kirja Väinö Tanner – Itsenäisen Suomen mies sekä Kai Ekholmin, Päivikki Karhulan & Tuomon Olkkosen kirja Tiellä sananvapauteen 1917-2017 – Kekkonen, jumala, seksi. Aiemmin tuntemiini asioihin tuli runsaasti uusia vivahteita.
1900-luvun ensimmäiset kolme neljännestä Suomessa olivat kiivasta juonittelua, valtataistelua ja sapelien kalistelua. Oli luokkataistelu, työväenliikkeen hajoamiset, lapuanliike, väännöt Neuvostoliiton uhan alla,n sodat, poliittiset boikotit sekä kielletyt kirjat, laulut ja mielipiteet.
Erityinen häpeäpilkku oli suomettumisen vaihe, jolloin Urho Kekkonen sai vallan määritellä, kuka oli neuvostovastainen ja kuka ei, ja jolloin itsesensuurian harjoitettiin Tehtaankadun älähtämisen pelosta. Neuvostoliitto ja kotiryssät vetelivät naruja ja kertoivat, kuka kulloinkin sopi hallitukseen.
Sensuuri kukoisti läpi vuosikymmenien. Lyseon kolmannella meidän poikienn kädestä käteen kiersi Anvar Myklen Laulu punaisesta rubiinista. Sitä luettiin salaa, koska se oli julistettu siveettömäksi ja poistettu kirjastoista ja kirjakaupoista. Kustantajan Caius Kajanti sai musertavat sakot. Se oli harjoituskierros Hannu Salaman Juhannustanssit-sotaa varten.
Mitä tästä on opittava? Sananvapaus on luovuttamaton arvo. Tietenkään se ei ole meidän ainoa arvomme. Jokaisella vapaudellan ovat rajansa. En voi solvata julkisesti ketään tai levittää valheellisia uutisia, mutta kaikissa tilanteissa minulla on oikeus esittää mielipiteeni asiallisella tavalla ilman pelkoa, että joutuisin sen takia kärsimään.
Nykyään virallinen sensuuri kohdistuu lähinnä vihapuheeseen. Sen sijaan epävirallinen sensuuri on voimissaan. Kirkon pappi ei saa esiintyä roastaustapahtumassa. Maahanmuutto ja Nato ovat arkoja asioita. Yritysjohtajan on parasn olla pohtimatta vaihtoehtoja uusliberaalille markkinataloudelle. Omaa pesää ei saa liata kritisoimalla julkisesti sen kelvottomia käytäntöjä.
Yrityksissä ja julkisella sektorilla ovat kirjoittamattomat sääntönsä.n Epäkohdista huomauttaja saa valittajan leiman. Johdon päätösten kyseenalaistaminen voi olla syy potkuille tai varoitukselle. Herkkähipiäisyyttä on vallankäyttäjissä, mutta myös toimittajissa, asiantuntijoissa,n tutkijoissa, missäpä ei.
Olemme ehkä sananvapauden mallimaa. Mutta veikkaan sen kertovan enemmän muun maailman huonoudesta kuin meidän erinomaisuudestamme.
Itsesensuuri ei ole aina pahasta. Monien mielestän Laura Huhtasaari tai Tuomas Enbuske voisivat ajoittain harjoittaa sitäkin. Toisaalta juuri mielipiteiden ilmaisun vapaus tekee kulttuurista vahvan. Käytetään rohkeasti tätä vapautta.
Ps. Edellä mainitun kirjann kirjoittaja Kai Ekholm sai tänä vuonna Suomen Penin sananvanpauspalkinnon. Blogin kuva on palkinnonjakotilaisuudesta,n palkintona Kaiju Haanpään teos Isfahan.
Avainsanat: historia, sananvapaus, sensuuri, itsesensuuri, Kekkonen, seksi, uskonto, tabut, Suomen Pen