Kansalaistottelemattomuuden idea on pitkästä aikaa noussut kirkon agendalle. Voiko kirkko edes periaatteessa kuvitella toimivansa vastoin laillista virkavaltaa?
Kirkko on myötäillyt hallituksia, joskus hyvin perustein, muttan valitettavasti myös häpeäkseen.
Kristinusko alkoi protestiliikkeenä. Sen kesyyntyminen lähti siitä, kun siitä tuli virallinen valtiouskonto vuonna 390 keisari Konstantinuksen hallinnon jälkimainingeissa. Länsimaissan kirkko on sittemmin ollut valtion uskollinen liittolainen.
Paavi ja keisari hallitsivat Eurooppaa. Kapinallisia ajattelijoita ja uskonliikkeitä esiintyi, mutta ne saatiin ruotuun, joskus hyvällä, usein pahalla.
Reformaatio ei tuonutn muutosta kirkon ja valtion suhteeseen. Ruotsi itäisine läänityksineen kääntyi luterilaiseen uskoon Kustaa Vaasan avittamana. Valtio tarvitsi kirkon rikkaudet ja muutenkin etäisyyttä paaviin.
Häpeällisimminn kirkon ja valtion liitto näkyi natsi-Saksassa, jossa monet kirkolliset piirit alistuivat julman ideologian myötäilijöiksi. Myös vapaiden suuntien vaikuttajat ja herätyskristilliset piirit olivat innoissaan kansallissosialismista.n Vastaavaa myötäilyä on halki historian näkynyt lähes kaikissa epädemokratioissa, kommunistimaista Francon Espanjaan ja latinalaisen Amerikan diktatuureihin.
En nosta hattua noille myötäilijöille. He pettivätn kutsumuksensa.
Sen sijaan osoitan kunnioitusta niille rohkeille yksilöille ja ryhmille, jotka henkensä uhalla asettuivat vastustamaan julmaa valtakoneistoa. Teologit Martin Niemöller, Karl Barth ja Dietrich Bonnhoeffer olivat mukana perustamassan Hitleriä vastustavaa Tunnustuskirkkoa. Niemöller pantiin seitsemäksi vuodeksi keskitysleirille, Barth pakeni kotimaahansa Sveitsiin, ja Bonnhoeffer teloitettiin 9.4.1945 vain viikkoja ennen Saksan antautumista.
Tämä tausta onn hyvä tunnistaa, kun keskustellaan siitä, tuleeko kirkon aina myötäillä virallista valtakoneistoa.
Vertailu historian ääri-ilmiöihin tuntuu tietenkin kohtuuttomalta, koska meillä demokratia toimii ja voimmen tasaisin väliajoin vaikuttaa siihen, ketkä kulloinkin säätävät lakeja. On turvallista sanoa, että lakia noudattamalla tuemme yhteiskuntajärjestystä ja rauhaa. Kysymys kansalaistottelemattomuudesta tuntuu akateemiselta.
Kuitenkin juuri silloin näistä periaatteista ja uhkakuvista on tärkeä keskustella, kun valtakunnassa kaikki on hyvin.
Kirkon piirissä esiintyvä kritiikki pakolaisten karkottamisen yhteydessä on vähintäänkinn ymmärrettävää. Kaasukammioihin ihmisiä ei karkoteta, mutta kylläkin tilanteisiin, joissa eloonjäämisen mahdollisuus ei ole läheskään sataprosenttinen.
Valistuneella kansalaistottelemattomuudellan ovat omat eettiset sääntönsä. Tässä omat ehdotukseni: 1. Se ei saa vahingoittaa ihmisiä. 2. Sen ei tule palvella toimijan itsekkäitä intressejä. 3. Toimijan on oltava valmis kantamaan mahdolliset oikeudellisetn seuraukset.
Jokainen pakolaisiin liittyvä päätös on eettinen toimenpide, jonka ytimessä on kysymys ihmisarvosta. Etiikka edellyttää tilanteen kokonaisvaltaista tarkastelua. Autopilottityyppiset selkäydinreaktiotn monimutkaisissa tilanteissa täyttävät eettisyyden tuntomerkit korkeintaan hyvällä tuurilla.
Eettisen harkinnan happokysymys kuuluu: Kuka tästä kärsii eniten?
Ps. Nyt on syytetty virkamiehiän hätäisestä toiminnasta. Maalitaulu on väärä. Vastuu on poliittisilla päättäjillä.
Etiikasta lisää vaikka tästä: Etiikka kannattaa.
Avainsanat: kansalaistottelemattomuus, kirkko ja valtio, reformaatio, etiikka, valta
Kuva: Pixabay