Tänään tuli suruviesti. Sellotaiteilija Seppo Laamanen on kuollut. Kahden vuoden kuluttua hän olisi täyttänyt 90.
Istuin kauan työpöytäni ääressä ja muistelin kohtaamisiamme, keskustelujammen musiikista, taiteesta, johtamisesta, teologiasta, yhteiskunnasta ja elämästä. Rehellisiä mietteitä maailman ilmiöistä. Hauskoja tarinoita RSO:n kiertueilta. Joskus sain jopa esiintyä hänen kanssaan.
Yksin parhaita muistojani on hänen 80-vuotiskonserttinsa Sibelius-Akatemian juhlasalissa. Konsertin jälkeen kirjoitin:
”Laamanen on suomalaisen sellotaiteen ikoneita, taitelija, suuri muusikko. Eikä tässä ole ylisanoja. Hänn ei ole koskaan briljeerannut ylivertaisella tekniikalla ja muilla tempuilla. Hänen tavaramerkkinsä on ollut tinkimätön ja eleetön musikaalisuus.”
”Siinä hän soitti, 80-vuotias Muusikko, joka on käynytn läpi voitot ja menetykset, terveyden ja sairauden, uskon ja epäuskon. Vuosisatoja sitten rakennettu sello soi pehmeästi. Varovaisemmin kuin ennen. Lempeästi. Sytyttävästi.”
Sepon soitto on aina ollut intensiivistä.n Varsinkin Bachin sellosarja juuri hänen tulkitsemanaan on koskettanut minua. Kirjoitukseni jatkui:
”Mikä panee miehen vielä kerran astumaan estradille, vaikka voisi jo antaa sellon ja sormien levätä?”
Musiikkin oli hänen kutsumuksensa, mietin jo silloin kirjoittaessani ja mietin nyt. Kutsumus ei lopu, kun eläke alkaa.
Sepon suuruutta ei selitä pelkästään hänen lahjakkuutensa. Hän oli hirmuinen harjoittelija. ”Mitäänn ei ole tullut ilmaiseksi”, hän kertoi joskus. Päivittäistä työtä, soittamista, nuottien tutkimista, yhä uudelleen.
Kuuntelin siinä konsertissa maestron soittoa ja mietin työtäni. Mistä tulevatn mestarit? Mistä tulevat mestarijohtajat? Niistä, joilla on intohimoa ja rakkautta. Niistä, joilla on unelmia. Ja niistä, jotka harjoittelevat joka päivä.
Soittajat vaihtuvat. Sello jatkaa elämäänsä.