Miksi jotkut näyttävät olevan taipuvaisia konservatiivisuuteen ja toiset liberaaliin elämänasenteeseen? Todennäköisesti kulttuurilla, kasvatuksella ja elämäntapahtumilla on ratkaiseva merkitys. Genetiikkaa en varsinaisesti tunne, mutta silmiini ei ole osunut, että olisi kyetty tunnistamaan geeni, joka määrittelisi henkilön tulevan elämänkatsomuksellisen asenteen.
Vai onko sittenkin?
Saman perheen jälkikasvusta jotkut ovat turvallisuushakuisempia kuin toiset. Yhdet kaihtavat riskejä, toiset etsivät niitä. Yksi pitää siitä, asiat toistuvat sellaisinaan, toiset haikailevat jatkuvasti muutoksia ja vaihtelua. Jotkut ovat taipuvaisempia konservatiivisuuteen kuin toiset.
Puoluepolitiikkaan tämä pätee vain osin, koska politiikan teko tuppaa kauttaaltaan olemaan konservatiivista. Ensin on aate, sitten aatteen tilalle hivuttautuu valta. Niin käy puolueille ja kansanliikkeille. Puistattava ääriesimerkki tästä oli taannoinen Venäjän kommunistinen puolue, joka alkoi bolsevikkien radikaalina uudistusliikkeenä ja muuttui nopeasti ehkä maailmanhistorian konservatiivisimmaksi järjestelmäksi.
Vastaava jäykistyminen tapahtuu uskontojen piirissä. Kristinusko alkoi protestiliikkeenä, joka ainakin osin ammensi juutalaisuuden sisällä vaikuttaneista radikaaleista muutosvirroista aina profeetoista essealaisiin. Jeesuksen toiminta uskonnollista vallankäyttöä ja sortoa vastaan oli mitä suurimmassa määrin antikonservatiivista ja radikaalisti uutta etsivää. Tosin samalla juutalaisuuden varsinaisille juurille pyrkivää.
Kuitenkin juuri kristillisestä kirkosta kehittyi konservatiivisuuden ja muuttumattomuuden ajatushautomo. Enkä tarkoita pelkästään Vatikaania, Venäjän ortodoksista kirkkoa tai Yhdysvaltain evankelikalisuutta. Koko länsimaisenkristillisyyttä leimaa tarrautuminen perinteisiin kulttuurisiin uskomuksiin ja epäluulo maailman muutoksia kohtaan. Vastaavan tarinan voi kertoa myös islamista ja muista uskonnoista.
Samalla kaikkien järjestelmien sisällä vaikuttaa uusia valta-ajatteluun sopeutumattomia idealistisia liikkeitä. Uskonnoilla ja kirkoilla ovat sisäiset kyseenalaistajansa ja yhteiskunnalla elokapinansa.
Näiden mutkia oikovien mietteiden jälkeen kysyn, missä itse seison? Jossain sisimpäni syövereissä tunnen kuuluvani sopeutumattomiin. Minun on aina ollut lähes mahdoton löytää paikkaa, jonka sataprosenttisesti tuntisin omakseni, ainakaan sellaisenaan. Olen hiljaa mielessäni hurrannut erilaisille vastarintaliikkeille. En ole lähtenyt tukkimaan Mannerheimintien liikennettä, mutta olen tuntenut sympatiaa kapinoijia ja gretathunbergejä kohtaan, jotka haluavat ravistella status quota. Usein kömpelösti mutta kuitenkin.
Tietenkin haluan perustella kirkolliset ja yhteiskunnalliset muutostoiveeni rationaalisin argumentein. Mutta samalla epäilen, että minussa on jokin jäykistyneitä hierarkkisia systeemeitä vastustava geeni, joka lähes kaikkialla panee miettimään, ”miten tämän voisi nähdä ja tehdä toisin”. Psykiatri ehkä tunnistaisi minussa jonkin trauman ja muun häiriön.
Tämän pohtiminen on ollut lähes elämän mittainen taakkani. Ilman sitä en kai olisi minä.