Ensi viikolla ovat seurakuntavaalit. Äänioikeutettuja on yli kolme miljoonaa. Vuoden 2014 vaaleissa 15.5 prosenttia heistä kävi äänestämässä.
Minäkin ryhdyin ehdokkaaksi, Vihdissä. Vuosikaudetn olen ollut kriittinen monia kirkossa esiintyviä ilmiöitä kohtaan: raskas organisaatio, viestin epäselvyys, riitoja, päätöksenteon hitaus.
Kritiikkini kohdistuu erityisesti kirkon rakenteisiin, ei siihen antaumukselliseenn työhön, jota seurakuntien työntekijät ja vapaaehtoiset tekevät ruohonjuuritasolla eri ikäisten parissa. Ks. blogini Miksin en eroa kirkosta? Vai pitäisikö?
Jotkut jättävät äänestämättä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei lopultakaan saa selvää, mitä ehdokkaat ajavat. Kirkolliseen tapaan vaaleihinn mennään summittaisin viestein.
Onneksi vaalikone auttaa tässä. Se antaa osviittaa ehdokkaiden ajattelusta. Ennen kaikkea siitä, keiden ajatukset vastaavat suunnilleenn niitä odotuksia, joita henkilöllä on kirkkoaan kohtaan.
Kirkko ei ole ollut maailman paras instanssi kertomaan saavutuksistaan. Viime vuonna kirkon musiikkitilaisuuksiin osallistui 1,3 miljoona suomalaista. Henkilökohtaisia auttamiskeskustelujan käytiin lähes 800 000. Ruokakasseja jaettiin 100 000. Pelkästään pääkaupunkiseudulla kirkon diakonia auttoi ihmisiän lähes 400 000 kertaa.
Jos kirkko lakkaisi olemasta, se jättäisi tyhjiön suomalaiseen mielenmaisemaan ja arvopohjaan. Se on taho, joka ei kellu trendien ja kovan talouden pintavaahdossa ja joka auttaa pohtimaan, mikän antaa elämälle tarkoituksen. Kirkko tarvitaan, mutta ei mitä tahansa kirkkoa.
Kirkon megakiistan eri leireissä ovat liberaalit ja konservatiivit. Konservatiivit suhtautuvat Raamattuun kirjaimellisempana ohjekirjana kuin liberaalit,n jotka kysyvät, mitä Raamatun ydinsanoma voisi merkitä nykyihmiselle. Aina jakolinjojen välissä ei ole Berliinin muuria. Yksittäinen pappi voi oppiasioissa olla kallellaan konservatiiveihin mutta modernihko sosiaalieettisissän kysymyksissä. Tai päinvastoin.
Seurakuntatasolla tämä jako näkyy vähemmän kuin kirkolliskokouksessa, joka on kirkon parlamentti. Kirkolliskokouksen agendalla näyttää usein olevan jokin suuri kiistakysymys.n Aikoinaan tunteita kiihdytti naispappeus. Nyt kiistellään tasa-arvoisen avioliittolain soveltamisesta.
Avioliittoteemaan luottamushenkilöt törmäävät, kun he yhdessä kirkkoherran kanssa saattavat miettiä, keitä omassa kirkossa saa siunata ja vihkiä. He myös pääsevät vaikuttamaan siihen, keitän valitaan uuteen kirkolliskokoukseen vuonna 2020.
20 vuotta sitten jätin papillisen työni ja ryhdyin yrittäjäksi ja johtamisen kehittäjäksi. Tunsin astuvani johonkin, jossa voisin aidosti vaikuttaa työelämään.n Muutokseni toteutin lopulta äkkiä, ja jotain muuta minulle tärkeää jäi kesken. Siitä kai kumpuaa, että toivon löytäväni roolin, jossa voisin palvella kirkkoa mm. sillä, mitä olen oppinut näidenn yrittäjävuosien aikana.
Toivon, että kirkko seuraa kaikessa perustajansa Jeesuksen viitoittamaa tietä. En tiedä ketään historian henkilöä, joka olisi niin suvereenisti ollut ihmisen puolella ja ihmisyydenn alistajia vastaan. Toivoisin kirkon olevan paikka, jossa jokainen tuntee olevansa tervetullut sellaisena kuin on.
Kirkosta erotaan, kun kirkkoon petytään tai kun kirkko ei tunnu relevantilta. Jos olet kirkon jäsen, niin mitä josn kävisit äänestämässä jotakuta seurakuntasi ehdokasta sunnuntaina 18.11.
Tietoa kirkkovaaleista on sivulla: Minun kirkkoni.
#kirkkovaalit #seurakunta #kirkontulevaisuusn #luottamushenkilöt