Minä teologina ja pappina

Tämä teksti on osa useamman kirjoituksen sarjaa, jonka johdanto-osa on tässä: Mietin, mitä on tullut tehdyksi. Entä mitä olen ajatellut? Johdanto-osan lopussa on linkkejä sarjan muihin osiin.

Minä teologina ja pappina. Tämän teeman käsittely kouraisee sisintäni niin eksistentiaalisella tavalla, että arkailen edes tutkistella sitä. 

Kuvaan muutamalla karkealla vedolla hengellistä taustaani sekä tietäni teologina ja pappina. Hienosäätöön en tässä yhteydessä tunne tarvetta. Moni tärkeä asia jää sanomatta tai painottamatta.

Tekstiäni lukiessani huomaan loppua kohden siirtyväni painottamaan enemmän ajatuksiani kuin käytännön toimintaani. Sisäinen maailmanparantajani ei malta olla hiljaa. Yritän tunnustella, mikä minulle juuri nyt tuntuu tärkeältä.

Tulin vedetyksi seurakuntaan, ja minussa syntyi usko

Lukion kynnyksellä menin mukaan seurakunnan nuoriin. Kotini ei ollut uskonnollinen. Rippikoulussa tunsin olevani kiinnostunut hengellisistä teemoista. Reposaaren Junnilassa pidetty rippileiri oli avarahenkinen ja lempeä. Huomasin pohtivani antaumuksella sen kirvoittamia ajatuksia. Minkäänlaista herätystä en kokenut siellä, kaikki vaan oli jotenkin niin positiivista.

Päähuomioni kuitenkin meni yöllisiin keskusteluihin tupakaverieni kanssa. Ne olivat värikkäitä jutteluita, koskivat matematiikkaa, historiaa, kirjallisuutta, tyttöjä, jalkapalloa, kaikkea. Vapaa-ajat pelasimme pingistä ja futista. 

Riparilla sain kipinän opetella pompottamaan palloa jaloilla, ja myöhemmin olin siinä tosi hyvä. Pisimmän pomputteluni lopetin, kun tuhat tuli täyteen.

Etärakastuin myös yhteen Eeva-Liisaan, mutten koskaan tohtinut mennä sanomaan hänelle mitään. Ruokailuissa istuimme salin eri päissä. Mielestäni hänkin katseli minua.

Rippipappini oli Eino Savisaari, ymmärtävä ja viisas persoona. Hän veti minut kerran kahdenkeskiseen keskusteluun ja tiedusteli, pitäisinkö papiksi rupeamista elämäni yhtenä vaihtoehtona. Se oli jotenkin ainutlaatuinen keskusteluhetki. En ymmärtänyt, miksi hän kysyi sitä juuri minulta. Ilmeisesti kiinnostukseni leirin opetusta kohtaan oli jotenkin näkynyt. Ja kirjoitimmehan me siellä jonkun esseenkin. Yhden teema koski aarteiden kokoamista taivaaseen.

Löysin esseeni joskus myöhemmin, ja alkulauseeni oli ”En tiedä olenko kerännyt niitä aarteita…”

Rippileirikokemuksemme jälkeen luokkatoverini Aarre Mäkinen pyysi minut kanssaan seurakunnan raamattupiiriin. En ollut koskaan kuullut sellaisesta, mutta menin. Olimme sinä iltana ainoat pojat. Siellä tutkittiin Korinttilaiskirjettä, sitä ensimmäistä, enkä löytänyt sitä Raamatustani. Olin nolona, en halunnut pyytää apua enkä osannut ottaa osaa keskusteluun. Mutta porukka vaikutti kivalta ja menin uudestaan.

Aarre oli evankelisen kodin kasvatti (sen silloisen evankelisuuden piiristä). Meistä tuli sydänystävät. Hänkin lähti myöhemmin lukemaan teologiaa, viimeksi hän oli Mynämäen kirkkoherra. Seurakuntanuorissa meille muodostui mainio porukka, oli Aarre, Heinon Harri, Kilven Juha, Mäkisen Marketta, Sinisalon Arja ja monia muita. 

Tapahtumia oli Junnilassa, jonne mentiin aina fillareilla, ja Itäpuistossa. Nuotioiltoja, kuorolaulun aloittelua. Se oli kaverillisen ystävällistä aikaa. Nuorten illoissa tapasin Riitan, jonka kanssa aloimme myöhemmin seurustella vakavasti, tunnetuin seurauksin. Eli avioiduimme. Yksi näkyvä hahmo niissä piireissä oli Jorma Uotinen, silloin jo oma persoonansa.

Seuraavana syksynä jysähti. Meille tuli palavasieluinen nuorisopappi Iikka Silvola. Poriin syntyi nuorisoherätys, johon minäkin tempauduin mukaan. Väkeä oli pitkälti toiselle sadalle, kaikista Porin kouluista. Meidän kuului näyttää uskomme eli todistaa. 

Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi lopulta vain harva meistä paloi henkisesti karrelle. Kaikki ainekset joukkotuhoon olivat olemassa. Paljon, paljon myöhemmin, kun olin jo papin hommissa, tapasin Silvolan, ja hän ilmaisi katuvansa nuoruuden jyrkkyyttään.

Meillä oli tasapainottavia voimia. Teimme reissuja Lohjan Vivamoon, jossa Erkki ”Eki” Leminen opetti armollista evankeliumia. Monet meistä tunsivat löytäneensä uuden hengellisen pohjan. Lisäksi olin mukana Länsi-Porin seurakuntanuorissa, kuorossa ja lähetyspiirissä plus vedin seurakunnan poikakerhoa. Siellä kaikki oli jotenkin normaalimpaa. 

Jokaiseen pyhääni kuului itsestään selvästi osallistuminen jumalanpalvelukseen Länsi-Porissa. Virsiä, saarnoja, kolehdinkantoa. Ellemme sitten olleet porukalla kristillisillä teinipäivillä, rukoilevaisten vappuseuroissa Eurajoella tai evankelisten tapahtumassa Karkussa. Välillä kävin kuuntelemassa Keski-Porin kirkossa Jaakko Kalijärven huikeita urkusooloja. Jonain iltana oli kuoro- tai kvartettiharjoituksia. 

Aloittelin myös melko itsenäisesti Porin kristillistä teinityötä, jota sitten muutamat muut jatkoivat, Junkkarin Lari, Happosen Markku, Ikävalkon Maija eli Molla ja muut. En ollut hurahtanut kritiikittömästi kaikkein kuumimpaan hengellisyyteen. Touhu oli reipasta ja yhteisöllistä.

Olin seurakuntanuori. Se kaikki täytti koko lukioaikani, musiikkiopistojuttujen höystämänä. Seurakunta oli elämäni. Siihen liittyivät kaverini ja seurusteluasiat, junailut, kirjoittamiset ja esiintymiset.

Opiskeluaika ja kristillinen opiskelijaliike

Olin lukion ensimmäisellä, kun uskonnonopettajani Heikki Huhtala antoi minulle Pappisliiton esitteen, jonka nimi oli Jaloon virkaan. Luin yhden papin tarinan. Matti Taipale kertoi tiestään otsikolla Pianistista papiksi.

Ammatillinen haaveeni siinä vaiheessa oli juristin työ. Esite kädessäni, vielä seisoessani pulpettien välissä, päässäni syttyi lamppu: Haluan papiksi, en halua mitään muuta. Olin oppinut tuntemaan monia nuorisopappeja, ja tajusin haluavani tehdä juuri sitä työtä.

Pyrin teologiseen tiedekuntaan, kävin armeijan ja aloitin opiskelut. 

Ennen varsinaisten opiskelujen alkua ahmin Pengerkadun kämpälläni pari maailmankatsomuksellista kirjaa: Pierre Lecomte du Noüyn teoksen, joka koski luonnontiedettä, filosofiaa, tulevaisuutta ja uskontoa, sekä Rolf Nevanlinnan Suhteellisuusteorian perusteet. Olin vihdoinkin päässyt lukemaan jotain, joka auttaisi minua ymmärtämään olemassaolon suuria kysymyksiä. En tiedä, miksi valitsin juuri tuon suhteellisuusteoriakirjan. ilmeisesti halusin heti kättelyssä ottaa haltuun koko universumin.

Olin Harri Heinon alivuokralainen ja kämppäkaveri. Harri oli opiskellut tehokkaasti jo vuoden. Tein eka vuoteni samaan tahtiin kuin miten hän oli opiskellut eli kovalla vahdilla, vaikka omaksumiskykyni ei ollut hänen luokkaansa. Ensimmäisenä talvena luin puolihurmiossa jopa Novumin eli kreikankielisen Uuden testamentin, joka siihen aikaan piti tenttiä kokonaan.

Opiskelu oli lähes kauttaaltaan kiinnostavaa. Professoreissa oli persoonallisuuksia, joita muistelemme opiskelukavereiden kanssa, kun tapaamme. Tentit läpäisin melko hyvin, riittävän säännöllisen luennoilla käynnin ja järkevän lukutaktiikan takia. Pyrin ensin luomaan karkean mielikuvan siitä, mitkä olivat kirjan pääpointit. Joten tentissä en ainakaan olisi ihan kuutamolla. Sitten kävin läpi nippelit eli nimet, termit ja vuosiluvut. Aika systemaattisesti panostin muutamaan viimeiseen päivään ennen tenttiä. Minulle se toimi. 

Hankalinta minulle oli heprean kieli ja Vanhan testamentin eksegetiikka. Jälkimmäinen, koska Soiskin eli Ilmari Soisalon-Soinisen luennot alkoivat jo klo 8:15. Tosin niistäkin luennoista väsyneeseen päähäni jäi tärkeitä asioita mieleen. Heprean tentissä sain käännettäväkseni Psalmin 1., mikä oli lottovoitto. Olin laulanut sitä nuorten kuorossa Porissa ja osasin sen ulkoa. Tentissä yritin takellella, jottei olisi mennyt liian sujuvasti. En tiedä, hoksasiko superkiltti Esko Haapa juttuni. Kiitteli ainakin heprean taitoani.

Teologinen tiedekunta vaikutti minuun syvästi. Sain hyvät ja monipuoliset eväät tuleviin työvuosiini. Asioita jäsentyi, ajatukseni muokkaantuivat ja monta prosessia käynnistyi.

Siihen aikaan kovimmat teologiset kiistat liittyivät raamattukysymykseen. Paljon keskustelua herätti bultmannilaisuus ja sen avainsana entmytologisierung. Raamattu näyttäytyi kirjana, jossa on monta kerrostumaa ja jota ei tule tulkita kirjaimellisesti. Se avasi ovia, joka takana on suunnattomia rikkauksia.

Opiskelukavereitteni kurssikokouksissa olemme hymyillen muistelleet erilaisia taustojamme ja opiskeluajan kuppikuntia. Elämä on hionut särmiä. 

Pyrin opiskelemaan myös psykologiaa ja pääsin. Parin vuoden aikana se vei yhtä paljon aikaa kuin teologia. Molemmissa etenin. Draiverina oli talous, piti valmistua tienaamaan, kun olin mennyt naimisiin, ja Elinakin syntyi. 

Kristillinen opiskelijatoiminta

Suurin huomioni opiskeluvuosina meni toimimiseen kristillisessä opiskelijaliikkeessä, Kansan Raamattuseuran (KRS) opiskelijoissa. Järjestimme suuria kampanjoita, ja Yliopiston suuri luentosali täyttyi useita kertoja. Meris eli Meritullinkatu 1:n sali oli lauantai-iltaisin pullollaan väkeä. Nykyään talossa majailee Opetus- ja kulttuuriministeriö. Olen viime vuosina ollut siellä usein työkeikoilla. Tilat ovat tyylikkäämmässä kunnossa kuin silloin aikoinaan.

Kristillinen opiskelijaliike oli juuri hajonnut. SKY (Suomen kristillinen ylioppilasliitto) edusti enemmän yhteiskunnallista suuntausta. Tuore Ylioppilaslähetys hallinnoi toista laitaa ja oli voimakkaan kriittinen ekumeniaa kohtaan. KRS oli sekin herätyshenkinen, mutta hengeltään vapaampi ja sallivampi. 

Olin opiskelijaliikkeen aktivisti, välillä puheenjohtajana. Musisoimme hillittömästi, debatoimme, syvennyimme, olimme näkyviä. Niihin aikoihin radikaali uusvasemmistolaisuus oli voimissaan, emmekä voineet välttyä yhteenotoilta. Vaikka poliittisesti ymmärsin maltillista vasemmistoa, niin kommunismia lähellä olevien opiskelijoiden kiihkeä uskonnonvastaisuus sai minutkin sotajalalle. Ehkä asenteeni oli viha-rakkaussuhde. Monia heidän ajatuksiaan arvostin, varsinkin rauhanliikettä ja tasa-arvon korostamista. 

En tiedä, mutta luulen kristillisen opiskelijaliikkeen vahvan nousun ammentaneen samasta henkisestä murroksesta kuin muukin 60-lukulaisuus. Vanhat jäykät rakenteet eivät enää tyydyttäneet, eivät yhteiskunnassa mutteivät kirkossakaan.

Mekin järjestimme mielenosoituksia. Ylipiston rehtori Erkki Kivinen ei antanut lupaa järjestää sellaista Porthanian ala-aulassa. Halusimme markkinoida jotain kampanjaamme, joten kiersimme kieltoa ja pidimme palopuheemme Porthanian pääoven edessä. Rehtori kulki ohi, ja pian tuli ärtynyt viesti, että olimme rikkoneet sääntöjä. No, se oli noloa. 

Tilasimme heti pappimme Lehtisen Kalen kanssa audienssin rehtorille. Pääsimme parin tunnin päästä. Menimme sinne nöyrinä poikina. Tilaisuus oli lyhyt. Saimme anteeksi. Mieleen jäi erityisesti rehtorin veltto kädenpuristus.

Opiskelujen loppuspurtissa pääaineekseni valikoitui systemaattinen teologia. Gradun tein Seppo A. Teinoselle, aiheenani Osmo Tiililän ekklesiologia eli kirkko-oppi. Se oli ensimmäinen gradu Tiililästä, kirkon maallistumista arvostelleesta ja kirkosta eronneesta teologian professorista. Neljän ja puolen vuoden opiskelun päätteeksi sain paperit. Papiksi minut vihki arkkipiispa Martti Simojoki 3.1.1970. Tunsin sen pyhäksi hetkeksi.

Siitä alkoi työni opiskelijapappina ja myöhemmin järjestöjohtajana. Missään vaiheessa en ollut palkkatyössä seurakunnassa. Sen sijaan olen saarnannut kymmenissä kirkoissa eri puolilla Suomea, toiminut liturgina, kastanut, vihkinyt, siunannut, opettanut ja käynyt sielunhoidollisia keskusteluja.

Teologi – miten ajatteluni kehittyi

Olla teologi ja olla pappi. Niiden kahden välillä on side, mutta ne ovat eri asioita. Kaikki teologit eivät ole pappeja. Kaikki papit ovat saaneet teologin koulutuksen.

Teologiassa minua on kiehtonut sen pitkä historia, laaja-alaisuus ja monipuolisuus. Sekä sen herättämät elämän tarkoitusta kokevat pohdinnat, joita toki käydään myös esimerkiksi filosofian piirissä. Teologian ajatusmallit ovat aina olleet kiinteässä yhteydessä filosofiaan. 

Muita tukitieteitä teologiselle tutkimukselle ja ajattelulle ovat esimerkiksi historia, psykologia, sosiologia, pedagogiikka, kulttuurien tutkimus, antropologia, retoriikka, kielitiede, juridiikka, arkkitehtuuri, valtiotiede, kuvataiteet ja musiikkitiede. Matematiikkaakin on mukana erityisesti kirkkososiologiassa, tilastotieteen menetelmien soveltamisessa. Teknologiateemat näkyvät eniten etiikan ja merkityksen näkökulmasta.

Nykymaailmassa teologian ja taloustieteen välillä tulisi olla enemmän vuorovaikutusta. Siitä olen jonkin verran kirjoitellut. 

Työurani ensimmäiset vuodet pappina vahvasti kasvavassa opiskelijaliikkeessä olivat äärimmäisen innostavia, mutta osin myös vastavirtaan kulkemista. Korostimme hengellistä elämää ja uskon syntymistä. Emme olleet kovin kiinnostuneita perinteisistä opillisista hienosäädöistä. Halusimme keskittyä tärkeimpään eli Kristukseen ja elämään. Ja voimakkaaseen haastamiseen ottamaan uskonsa todesta. 

Joissakin kirkollisissa piireissä meitä kritisoitiin ankarasti, usein mielestäni kohtuuttomasti ja osin väärin argumentein. Meistä sanottiin, että vaadimme ihmisiltä uskonratkaisua. En muista, että olisimme käyttäneet ratkaisusanaa tai muutenkaan esittäneet ehtoja. Mutta kai innokkuutemme näytti sellaiselta, että kritiikkiin oli aihetta. 

Erityisesti minuun sattui joidenkin herännäispappien kirjoittelu, jonka koin tylynä. Kieltämättä saimme vaikutteita muualtakin kuin suomalaisesta perinteestä, mutta eniten ammensimme kotoisesta luterilaisesta uskostamme. Olimme amerikkalaisvaikutteisesti allianssihenkisiä, mikä silloin koettiin epäilyttävänä. Suhtauduimme hyväksyvästi myös vapaiden suuntien kristittyihin. Sekä yleensäkin ei-luterilaisiin.

Nykyään näissä asioissa ollaan paljon avarahenkisempiä. Olla luterilainen on arvokas asia minulle, mutta arvokasta on myös olla vaikka ortodoksi, katolilainen tai vapaan suunnan kristitty. Ekumenia alkaa näkyä jo arjessa.

Jotkut KRS:n saarnaajat olivat körttiläisempiä kuin körtit itse, varsinkin Niilo Tuomenoksa ja Erkki ”Eki” Leminen. Juhani Kalmanlehto oli virallisestikin herännäispappi, ja minulle hän oli työtoverina ja myöhemmin Pispalan pappina yksi eniten arvostamiani persoonia, läpi elämänsä, ehkä tärkein hengellisistä isistäni. 

Kritiikkiä me opiskelijatyöntekijät saimme kieltämättä myös omilta, varsinkin Lemisen Ekiltä. Joillakin meistä oli hänen mielestään liian valmiit vastauksen asioihin. Jälkeenpäin ajatellen hän oli oikeassa. Välillä taisimme olla höyrypäitä.

80-luvulla ystävystyin monien körttipersoonien kanssa, kuten Juhani Simojoen, Jaakko Eleniuksen ja muiden. Tunsimme keskinäistä hengenheimolaisuutta. Kantakirjakörttiä minusta ei tullut, koska suvussani ei ollut körttejä. Eikä tosin muidenkaan hengellisten liikkeiden edustajia. 

Pappisvihkimyksen jälkeen aloin vierailla Turun pappien veljespiirissä. Hiukan minua häiritsi ryhmän sanaton ymmärrys, että kaikki papit olisivat ajatelleet kaikesta samalla tavalla, poliittisesti ja kirkollisesti, ylipäänsä konservatiivisesti. Tunsin olevan erilainen, mutta halusin kuulua joukkoon.

Arkkipiispa Martti Simojoki merkkasi nuoren papinplantun jotenkin henkisesti ja otti minut isälliseen ja arvostavaan taikapiiriinsä, kuten tunsin. Hänestä huokui syvällisyyttä ja johtajuutta. Julkisuudessa hän tuli myöhemmin väärinymmärretyksi. Tuomiorovasti Lauri Huovista jännitin hieman, vaikka hän oli minua kohtaan aina ystävällinen.

Ollessani amerikkalaisessa organisaatiossa Campus Crusade for Christ (CCC, Euroopassa nykyään Agape Europe) tulin tekemisiin evankelikaalisen liikkeen kanssa, jossa oli osin fundamentalistisia piirteitä. Pidin järjestön ennakkoluulottomasta ja rohkeasta työotteesta sekä monista fiksuista työkavereista. 

Rakkaimmassa muistossani on Joseph ”Jose” Monells, katalonialainen teologi, jonka kanssa saatoimme keskustella mistä tahansa, avoimesti ja monia rajoja rikkoen. Pidin häntä viisaana mentorinani. Ja pidän edelleen. Ehkä otan häneen jälleen yhteyttä.

CCC:ssä minua alkoi häiritä liikkeen poliittinen konservatiivisuus, joka ei näkynyt Euroopassa lainkaan, mutta Yhdysvalloissa ne ajatukset elivät jo silloin.  

Asuimme Uppsalassa suuren osan tästä Agape-vaiheestamme, ja minulle syntyi läheisiä suhteita Ruotsin kirkkoon. Sinä aikana koin merkittävän teologisen avartumisen. Osin siihen vaikuttivat muutamat ruotsalaiset teologit, varsinkin ystäväni Lennart Koskinen (myöhemmin Visbyn piispa) sekä Uppsalan tuomiokirkon kappalainen (komminister) Martin Lönnebo (tuleva Linköpingin piispa). Heissä molemmista aistin syvällistä hengellisyyttä ja elämän ymmärryksen avaruutta.

Ruotsin kirkon jumalanpalveluselämä teki minuun vaikutuksen. Tyyli oli korkeakirkollista yhdistettynä välittömyyteen. Kävin joissakin kontekstuaalisen jumalanpalveluksen työpajoissa, joista yksi oli pohjoismainen seminaari Oslossa.

Noina vuosina osallistuin lähetysteologiaa koskevaan tutkijakoulutukseen, jota ohjasi juuri professoriksi tullut Carl Fredrik Hallencreutz, arvostetun Bengt Sundklerin työn jatkaja. Hän oli superkannustava persoona, jonka yleisin sanonta oli ”vad intressant”. Oikeastaan hän sanoi ”intressankt”.  En koskaan tajunnut, mistä se k siihen tuli, enkä ilennyt kysyä. Ehkä hän halusi korostaa sanaansa. Yhden seminaariesitelmän ehdin laatia maailmalla vaikuttavista uusista hengellisistä liikkeistä, kunnes muut asiat kaappasivat huomioni.

Varsinkin niin sanottu kontekstuaalinen teologia alkoi tuntua yhä läheisemmältä. Kontekstuaalisuus tarkoittaa herkkyyttä tunnistaa tilanne ja toimimista sen ehdoilla. Jeesus oli siitä esimerkki. Hän ei lähtenyt liikkeelle opillisesta rakenteesta vaan ihmisten hädästä, tarpeista ja elämäntilanteesta.  

Tunnetuin tämän ajattelun ilmentymä on latinalaisamerikkalainen vapautuksen teologia, köyhien oikeuksia ajava kristillinen uudistusliike. Sen edustajat pyrkivät vaikuttamaan poliittisiin rakenteisiin, ei pelkästään lohduttamaan sorrettuja. Vastaavia liikkeitä on esimerkiksi Afrikassa ja Intiassa.

Kontekstuaalisuus näkyy eri puolilla maailmaa kirkon tavoissa ilmentää evankeliumia, sen musiikissa ja ennen kaikkea käytännön teoissa.

90-luvulla tutustuin brittiläisen Intiassa vaikuttaneen piispa Lesslie Newbeginin ajatteluun, ja kävin yhdessä hänen johtamassaan seminaarissa Englannissa. Sielläkin puhuttiin kontekstuaalisuudesta, vastakohtana tankkimaisesti jyräävälle dogmaattisuudelle. Kristinuskon ytimestä haluttiin pitää kiinni, rukoiltiin ja koettiin lämmintä yhteyttä. Canterburyn arkkipiispa George Carey kävi pitämässä esityksen, joka sopi hienosti seminaarin henkeen. 

Kontekstualisuudesta on tullut yksi hengellisyyttäni värittävä käsite. Sen yhtä kapeaa ulottuvuutta, olen pyrkinyt ilmentämään kirjassani Johda ihmistä – Teologiaa johtajille. Johtuen pitkästä työrupeamastani yrityksissä ja muissa organisaatioissa olen yrittänyt tulkita kristinuskoa (ja yleensäkin uskontoa) suhteessa johtamisen ja työelämän maailmaan.

Kirkon vanhoista vaikuttajista olen kokenut erityisen puhuttelevana Mestari Eckhartin, 1200-luvun lopulla eläneen saksalaissyntyisen Pariisin maisterin. Hänen ajatteluunsa tutustuin 1980-luvulla Matthew Foxin Original Blessing -kirjan avulla. ”Let go.” ”Anna hiljaisuuden olla hiljaisuus.” Myös Thomas Mertonin Eckhart-kirjoitukset herättivät ajatuksia, jotka edelleen kantavat minua. 

Tutkimuksellisia kevytrepäisyjä 

90-luvun puolivälistä lähtien osallistuin muutaman vuoden ajan Jouko Sihvon johtamaan kirkkososiologian tutkijaseminaariin aiheenani jumalanpalveluksen kontekstuaalisuus: Miten messu kohtaa ihmisten elämänkysymykset? Tein muutaman seminaarityön, joista yksi koski kontekstuaalisuuden ideaa ja toinen kristillisen jumalanpalveluksen teologiaa. Opponoin myös muiden esitelmiä. Tykkäsin seminaari reippaasta keskustelevuudesta. 

Sitten elämääni tuli uusi vaihe, aloitin yrittäjäurani ja valitsemani aihe ei tuntunut minulle enää relevantilta. Sitä paitsi uusi yrittäjyys ei antanut tilaa muulle kuin päätyölle.

Kolmen kuukauden opintovapaan pidin 90-luvun puolivälissä stipendin turvin. Vietin viikon Genevessä, jossa sain mahdollisuuden haastatella Kirkkojen Maailmanneuvoston vaikuttajia. Mieleeni jäi erityisesti Marc Reuver, henkevä ja arvostettu persoona. Hän oli kiinnostunut rauhankysymyksestä ja uskontodialogiasta. Puhuimme myös maailman megatrendeistä. 

Asuin Wille Riekkisen luona hänen siistissä poikamiesasunnossaan, ja pari kertaa sain kunnian ulkoiluttaa hänen koiraansa. Genevessä vaikutti myös Irja Askola. Hänen ja Willen kanssa vietimme pari mainiota iltaa hyvän ruuan ja viinin parissa. Kaksi meistä kolmesta oli myöhemmin titteliltään piispa.

Urbaanien seurakuntien idea ja teologia oli lähellä mainittuja teemoja. Sen tiimoilta osallistuin Chicagossa järjestettyyn kaupunkityön seminaariin, jonka oli junaillut maailman suurkaupunkeja tutkinut Raymond Bakke ja hänen perustamansa International Urban Associates (IUA).  Vuosi sen jälkeen mobilisoin Helsinkiin vastaavan seminaarin, jossa puhujina oli kyseinen Bakke sekä hänen täydellinen nimikaimansa Raimo Harjula. Kirkkojen tulevaisuus ratkaistaan kaupungeissa.

Raimon kanssa tapasimme ja juttelimme aina silloin tällöin. Hän oli rippikoulupappina ensimmäisellä Vivamon isoiskeikallani. Yhteytemme syveni Lausanne-liikkeen Manilan seminaarissa, jossa kävimme läpi yhteisen rankan kokemuksen. Uskontotieteilijänä hän etsi uusia tapoja tulkita kristinuskoa ja Jumalaa.

Mainittu Chicagon matka oli osa kuukauden mittaista Yhdysvaltojen opintomatkaani, jonka yhtenä etappina oli tutustuminen episkopaaliseen paikallisseurakuntaan Charlestonissa. Reissuni varsinainen henkinen räjähdys tapahtui kuitenkin Washington DC:ssä, köyhien alueella Columbia Streetillä. Siellä on seurakunta nimeltä Church of the Savior. Sen antaumuksellinen ja kutsumusta korostava työ vaikutti pysyvästi ajatteluuni. Evankeliumin on oltava konkreettista, sanojen lisäksi tekemistä. Tämä Gordon Cosbyn paimentama seurakunta auttoi köyhät auttamaan itseään, vaikuttavin tuloksin.

En tiedä, koskeeko tämä kaikkia tieteenaloja, mutta ainakin teologisissa puheenvuoroissa olen ajoittain kokenut paljon hifistelyä ja pilkunfiilaamista, johon kuuluu suurten auktoriteettien sanatarkka siteeraaminen.

Ymmärrän akateemisen tutkimuksen tarkkuusvaatimukset. Mutta olen myös alkanut arvostaa sitä, että tutkijalla on omaakin sanottavaa ja aikojen saatossa muokkautuneita näkemyksiä. Onneksi sellaisia kirjoittajia on monia. Teologian alalla esimerkiksi sekä John että Björn Vikström edustavat tällaista näkemyksellistä ja näpertelemätöntä otetta. Heitä tietenkin auttaa, että he kirjoittavat enemmän kaitsijan kuin tutkijan roolista käsin. 

Fariseukset olivat opillisia hiustenhalkojia. Jeesus ei ollut. Hänen suvereeni suurpiirteisyytensä kolahtaa ainakin minuun.

Hengellinen elämä, spiritualiteetti

Olen vuosien varrella etsinyt tuoreita tapoja ilmentää Jumalaa, hengellisyyttä ja Jeesuksen ydinsanomaa, jonka avainsanoja ovat armo, rakkaus, oikeudenmukaisuus, vapautus, pelastus ja totuus. Kristinuskolla on ydin, arvokas aarre. Ytimen ympärille on ikävä kyllä kertynyt häiritsevä määrä rekvisiittaa.

Hengellisyys on laaja käsite. Maailmalla sitä kutsutaan spiritualiteetiksi (spirituality), joka tarkoittaa elämän ja asioiden tarkastelua pintaa syvemmältä. On pysähdyttävää joskus tavata ihminen, josta aistii spiritualiteettia, hengellisyyttä, henkisyyttä, henkevyyttä. Eino Kailan kirja Syvähenkinen elämä puhuu sellaisesta. Kutsumuksen idean sijoitan spiritualiteetin maailmaan.

Hengellisyys on minulle eri asia kuin uskonnollisuus. Itseäni en pidä erityisen uskonnollisena, vaikka arvostankin uskonnollisia ihmisiä. Sen sijaan toivoisin kokevani ja miksen myös heijastavani aitoa ja rohkeaa hengellisyyttä. 

Kirkon hengelliset ohjaajat ovat korostaneet pysähtymistä ja hiljaisuutta. Sitä voi kokea rukouksessa, retriitissä ja vaikka luonnon keskellä. 

Vuosien kuluessa olen tottunut usein aloittamaan aamuni jonkinlaisella hengellisellä harjoituksella. Kirjoitan päiväkirjaa tai mietiskelen muuten elämää valitsemani teeman valossa. Teemojani varten minulla on eri reflektiovihkoja. Joskus luen jotain, usein Raamatun tekstin. Saatan huokaista jonkin rukouksen. Silloin ajattelen rakkaitani.

Kuulun siihen suureen enemmistöön, jotka rukouksesta puhuessaan sanovat, että ”olen huono rukoilija”. Onneksi on heitä, jotka tosissaan muistavat meitä muitakin rukouksissaan. Pirkko-vaimoni hoitaa perheessämme enemmän sitä puolta.

Toinen vastaava hankkeeni on liittynyt kutsumuksen ideaan. Kysymykseni on liittynyt elämän ja työn tarkoitukseen ja merkityksellisyyteen. Miksi teen, mitä teen? Miksi teemme työtä? Miksi juuri tämä organisaatio on olemassa? Mitä voisin tehdä maailman hyväksi? Tästä olen kirjoittanut pari kirjaa, Luova kutsumus ja Kutsumusjohtaja, sekä blogeja. Plus järkännyt työpajoja. 

Hengen ja talouden maailma

Yritysvalmentajana ja konsulttina olen huomannut ammentavani virikkeitä työhöni siitä, että olen teologi ja pappi. Olen saanut palautetta, että lähestyn asioita hiukan uudesta tulokulmasta. Mikä tulee lähinnä siitä, että olen kasvanut eri kulttuurissa kuin perinteiset yritysjohtajat, jotka usein ovat ekonomeja ja insinöörejä. Tulen ajatelleeksi jotain asiaa hieman eri tulokulmalta kuin he.

Tämä on johtanut minut miettimään, että yleensäkin tarvitsisimme enemmän eri elämän- ja tieteenalojen välistä ristipölytystä. Taloustutkijoilla ja insinööreillä olisi paljon enemmän annettavaa kirkolle kuin mitä kirkko näyttää olevan valmis ottamaan vastaan. 

Olen seurannut läheltä esimerkiksi entisen SYP:n pääjohtajan Ahti Hirvosen pyrkimyksiä saada äänensä kuuluville kokonaiskirkon asioista päättävien parissa. Tässä linkki hänen pamflettiinsa, joka kannattaa lukea. Aika kivinen on ollut tämä osa hänen polkuaan.

Samaan hengenvetoon on sanottava, että kirkolla on paljon annettavaa työelämälle ja johtamiselle, spiritualiteettia, armon kokemusta, rakkautta, eettisiä kysymyksiä.  Kirkko voisi olla rohkea keskustelija, kannustaja ja haastaja. Sen tulee tietenkin haastaa myös itsensä olemaan hyvä ja missiostaan tietoinen työyhteisö.

Kirkko tunnetaan arkkitehtuuristaan ja juhlavista menoistaan. Niillä on paikkansa. Monet kirkkotilat ovat minulle läheisiä. Missä liikunkin, pyrin käymään paikallisessa kirkossa hiljentymässä. Pirkko sytyttää aina myös rukouskynttilät ja minäkin joskus. 

Juhlavuutta kirkossa on paljon. Joskus mielestäni liikaakin. Pompöösi juhlallisuus ei ole kirkon ydintä. Esimerkiksi spontaaniutta kaipaisin lisää jumalanpalveluksiin.

Papin tehtäväni

Olen siis pappi. Alkuperäinen ajatukseni oli tulla seurakuntapapiksi. Vieläkin haaveilen siitä, mutta se juna meni jo. Koko työurani ensimmäisen puoliskon työskentelin kristillisissä järjestöissä, yhtenä tavoitteenani antaa panos kirkon uudistukseen.

Kirkolla ovat aina olleet järjestönsä, niin sanotut parakirkolliset liikkeensä. Tuota para-alkuista sanaa tosin ei käytetä suomenkielessä, mutta englannin parachurch organization on maailmalla yleinen termi. Kreikan sana paratarkoittaa rinnalla olemista. 

Heti alkukirkon alkaessa järjestäytyä ja vakiintua ihmiset kuuntelivat paitsi piispoja myös erilaisia erakoita ja askeetteja, jotka eivät kuuluneet varsinaiseen hierarkiaan. Myöhemmin kuvaan tulivat luostarit, kerjäläismunkit, näkyjen näkijät ja saarnaajat, jotka toimivat joko virallisen kirkon siunaamina ja joskus myös kiroamina. Suomessa esimerkiksi herätysliikkeet ovat edustaneet tätä puolta kirkossa ja yhteiskunnassa, aluksi vastoin hierarkian toiveita.

Yhteyteni seurakuntiin ovat olleet mutkattomat. Uppsalan suomenkielisen työn seurakuntaneuvoston puheenjohtajana olin monta vuotta, Lohjan kirkkovaltuustossa ja -neuvostossa kaksi kautta, ja nyt olen ehdokkaana Vihdin vaaleissa. 

Erityisesti olen rakastanut saarnojen valmistelua ja pitämistä. Ensin tutustun tekstiin, sitten mietin, mitä se puhuu minulle. Seuraavina päivinä yritän jollain lailla eläytyä kuulijoiden mielissä ehkä liikkuviin suuriin kysymyksiin ja merkkaan ylös ideoita. Saarnan kirjoittaminen on jäävuoren huippu. Esitystilanteessa pyrin välttämään paperinmakuisuutta ja osoittaa sanani kuulijoille.

Ihmisten on tunnistettava itsensä papin saarnassa. Hyvä saarna koskettaa ja tekee kipeää. Pelkkä hartauspuhe voi lämmittää, mutta parhaimmillaan saarna pysäyttää ja pakottaa tunnistamaan totuuksia elämästäni ja johdattaa minut Jumalan eteen. Saarna saa tarvittaessa ravistella. Jeesus ei ollut aina kiltti, välillä hän esitti asiansa ehdottomasti ja vaativasti. Aina hän oli heikomman puolella. Rakkaus oli hänelle paljon enemmän kuin vain hyväntahtoista hymistelyä.

Evankeliumi on radikaali juttu.

Liturgiankin pitäminen on antoisaa. Lauluharrastuksestani on siinä paljon hyötyä. Tärkeintä liturgiassa ei kuitenkaan ole papin laulutaito vaan läsnäolo. Opettelin aikoinaan ulkoa monet liturgian kohdat, jottei homma kuulostaisi sisäluvulta. 

Minulla oli usean vuoden ajan sivutoimisena pestinä valmentaa teologian opiskelijoita saarnaamiseen ja liturgiaan. Ne olivat Teologisen tiedekunnan praktikumharjoituksia, joissa opiskelijat pitivät jumalanpalveluksia. Ryhmänä sitten annoimme palautetta. Tuli yhä uudestaan mietityksi, mikä on olennaista hyvässä puheessa, erityisesti saarnassa. Tästä pestistä menee kiitos professori Tapio Lampiselle, noiden harjoitusten pääohjaajalle.

Iloissa ja suruissa

Pappi on opettaja, hengellinen ohjaaja, sielunhoitaja ja keskustelija. Käytännössä hän on myös seremoniamestari. Katolilaiset kutsuvat häntä pateriksi, isäksi. Pastori puolestaan tarkoittaa paimenta. 

Olen kokenut pappina olemisen kutsumuksekseni. Se on monipuolista työtä. Välillä saa saarnata ja pitää eri tyyppisiä opetuspuheita. Välillä taas pääsee käymään pitkiä keskusteluja ihmisten elämäntilanteista. 

Papin kutsumus on varmastikin vaikuttanut kaikkeen, mitä olen tehnyt, myös yritysvalmentajana.

Olen pyrkinyt välttämään jargonia, jossa sanon jotain koska olen aina ennenkin sanonut niin. Jokainen saarna tai muu puhe on ainutlaatuinen, vain siihen hetkeen tarkoitettu. Esityksen ei tarvitse olla viileää esitelmöintiä saati paatoksellista paahtamista. Paljon parempi on olla energinen keskustelija, kysymysten (vaikeidenkin) herättäjä ja oivalluttava johdattelija. 

Iloisimpia hetkiä ovat kastejuhlat ja avioliittoon vihkimiset. On hienoa olla ihmisten rinnalla heidän elämänsä loistohetkissä. Toisenlaisia sitten ovat hautajaiset. Niissä papin roolina on toimia rinnalla olijana ja lohduttajana. Muistotilaisuuksissa pappia usein pyydetään toimimaan juontajana, surun fasilitoijana, auttamaan läheisiä tilanteen hoitamisessa. Silloin olen kannustanut osallistujia kertomaan jonkin muiston vainajasta. Kertojia löytyy aina, lähes aina iloisia muistoja.

Tunnelmat vaihtelevat. Itsemurhan tehneen läheiset ovat tukahtuneen epätoivoisia. Pitkän elämän eläneen vanhuksen muistoa ajatellaan leppoisammalla tavalla.

Useimmat siunaamani ihmiset ovat olleet tuttujani, sukulaisiani ja ystäviäni. Omatkin tunteeni ovat olleet herkillä. Joitakin kertoja on käynyt niin, että itku on yllättänyt minut ja olen puheessani joutunut pitämään tauon. Siksi pyrin harjoittelemaan etukäteen puheeni ja tunnistamaan, missä kohtaa joudun erityisesti varomaan itkunpurskahdusta. Kriittisin kohta on, kun sanon jotain, joka kiteyttää jotain juuri hänen elämänsä arvokkaasta ytimestä. Aika hyvin olen oppinut. Tunteet ovat saattajien joukossa muutenkin pinnalla, papin ei tarvitse tunteilla vaikka tietenkin tunne näkyy ja saa näkyä. 

Muutama erityisen rankka tehtävä on tullut eteen: veljeni pieni Aleksi-poika, omat vanhemmat, kolme tosi läheistä ystävää. Onhan niitä. Arvostan korkealle seurakunnissa palvelevia pappeja, joiden viikottaisiin tehtäviin kuuluu siunaamisia, monet heille tuttuja. Se on vaativaa työtä.

Sielunhoitaja ja profeetta

Oma lukunsa ovat ihmisten elämänkriisit, joissa turvaudutaan papin apuun. Pappi on tavallaan aina lähtövalmiina. Rippisalaisuuteen luottaen hänelle kerrotaan asioita, joita ripittäytyjä ehkei kerro kenellekään muulle.

Yritysvalmentajaksi ruvettuani olen joutunut miettimään, mitä lisäarvoa pappeuteni voisi tuoda maalliseen työhöni. Joskus minulta on kysytty sitä. Olen sanonut: ”Ette voi kertoa minulle mitään sellaista elämäänne liittyvää, joka hämmästyttäisi minua.” Ihmiset kokevat, tekevät ja miettivät kaikenlaisia asioita, joita sitten pohdiskellaan papin kanssa.

Toinen lisäarvo liittyy eettisesti rohkeaan ajatteluun ja toimintaan. Työelämä ja johtaminen voi olla paljon enemmän kuin vain asioiden manageerausta. Työllä on missionsa.

Yhden tiukimpia hetkiä koin joskus 35-vuotiaana Uppsalassa, kun tuntemani kaveri soitti yöllä ja kertoi tekevänsä itsemurhan. Juttelimme aikamme ja sain voitettua lisäaikaa ehdottamalla, että tavattaisiin kahden kesken. Loppuyön sitten olimme metrin päässä toisistamme, katsellen ikkunasta pimeään yöhön, ja hän piti koko ajan kädessään ladattua asetta. Yritin johdatella hänen ajatuksensa elämän tavallisiin asioihin, irti pettymyksestä, joka häntä riivasi. Oli helpotus, kun hän lopulta laski aseensa ja lupasi jatkaa elämäänsä. 

Vuosia myöhemmin tapasimme Helsingissä. Emme muistelleet aiempaa kohtaamistamme. Mentiin syömään, ottamaan oluet ja juttelemaan elämästä.

Joskus olen joutunut tilanteeseen, jossa minulta on yritetty urkkia tietoja. ”Tiedän, että edesmennyt puolisoni on uskoutunut sinulle. Hän on kertonut siitä. Oliko hän…?” Luottamus on luottamus, vaikka henkilö olisi jo kuollut.

Ensimmäiset rippileirini vedin Parikkalan Oronmyllyllä. Jälkeenpäin kuulin, että niillä kulmilla minusta jäi elämään tarina. Se Aaltonen oli rempseä pappi, piti kädet taskussaan, kun rukoili. Jotkut vanhemmat saattoivat puhua siitä ehkä kevytpaheksuen. Nuorten mielestä taas se oli kuulemma kova juttu.

Itse en ollut moista tapaani edes huomannut. Kai jotenkin vain olin oma itseni ajatellen, että Jumalan edessä ei tarvitse olla muuta. Sittemmin luulen parantaneeni tapani.

Uskon kristillisyyteen, jossa ei vain puhuta vaan jossa myös tehdään jotain. Syvällinen hengenelämä ei ole aktiivisuuden vastakohta. Parhaimmillaan ne kulkevat käsi kädessä.

Olen viehättynyt Raamatun profeettojen toiminnasta. He tarttuivat rajulla tavalla vallanpitäjien väärinkäytöksiin sekä ihmisiä orjuuttavaan ja elämälle vieraaseen hengellisyyteen. Heille oikea jumalanpalvelus oli sitä, että piti huolta leskistä ja orvoista ja auttoi hädässä olevia. Jotkut joutuivat maksamaan hengellään sen, että olivat totuudentorvia, Johannes Kastaja tutuimpana esimerkkinä.

Tällaista profeetallisuutta toivoisin osaavani toteuttaa työssäni ja elämässäni. Sitä toivoisin kirkolle ja koko yhteiskunnalle. Me hifistelemme helposti hienouksien parissa ja sotkeudumme asioihin, jotka oikeasti eivät ole tärkeitä. Profeetallisuus on rohkeaa katsomista eteenpäin, itsensä ja muiden haastamista ajattelemaan uusiksi ja näkemyksellistä otetta siihen, mitä ikinä on tekemässä. 

Kirkko ei saisi olla liian kiltti. Joskus sen pitää myös jyrähtää, erityisesti kun se näkee vääryyttä. Kirkon kuuluu olla vallankäyttäjien ja meidän kaikkien omatunto. Ajattelen nyt erityisesti kulttuuriimme pesiytynyttä itsekkyyttä ja ihmisten välistä välinpitämättömyyttä. 

20 vuotta maallisessa tehtävässä vaikuttivat ajatteluuni ja näkökulmiini. Aluksi luulin, että saarnani menisivät kokonaan uusiksi. Sitten aloin huomata, että ihmisten peruskysymykset ovat suunnilleen samat, ovat he sitten kirkossa tai yrityselämässä. 

Retoriikkani oli toisenlaista kuin kirkossa puhuessani, koska en toiminut varsinaisesti papin roolissa. Koin, että kohtamani ihmiset olivat jollain tavalla seurakuntaani. Olin heidän pappinsa. Halusin muistuttaa heitä työelämän arvoista ja etiikasta. Sekä siitä, että kovienkin tavoitteiden keskellä ihminen on ihminen, ei robotti.

Pappeuden kriisi

Elämän kipukohdat eivät ole kiertäneet minuakaan. Useimmat niistä ovat johtuneet omasta itsestäni. Pappeuteni suurimman kriisin koin avioeroni yhteydessä. Pirkon kanssa meillä oli rakkaussuhde, josta emme voineet irtautua. Oli syyllisyyttä, salailua, pelkoa. Niin ei kuulu käydä kellekään. Ei varsinkaan papille.

Papin ei kuulu erota. En ollut ensimmäinen, mutta siihen aikaan 90-luvun lopulla se oli vielä iso asia. Muuan pappi soitti minulle ja sanoi syyttävästi: ”Meitä on monia, joiden avioliitto on kriisissä, mutta me sinnittelemme. Miksi teitte tämän meille?” 

Muuan ärhäkkä keskustelija sanoi minulle, että koska sinä erosit, niin kaikki suomalaiset papit eroavat. Tuntui rankalta ottaa kannettavakseen sellainen painolasti. Onneksi hänen ennustuksensa ei ole toteutunut, ainakaan täysimääräisesti.

Pariin vuoteen en mennyt kirkkoon. Sitten hiivin vaivihkaa pylvään taakse. Tuntui, että syyttävät katseet kohdistuivat minuun. Kovin syyttäjäni olin minä itse. Elämä alkoi tasaantua. Löysin uskoni uudelta pohjalta, levollisena, juuri minulle tarkoitettuna. 

Pirkon kanssa olemme olleet aviossa 21 vuotta. Ex-vaimoni Riitta Laakio on onnellisesti aviossa Reijonsa kanssa. Meillä on hyvät välit keskenämme ja lastemme ja lastenlastemme kesken. Erostamme on koitunut myös paljon hyvää. 

Raamattu työkaluna

Yksi papin tehtävä on opettaminen. Ennen se jopa korostui. Pappi studeeraa, opettaa ja rukoilee, kuten vanha Mikael Agricolan ohje kuului. 

Maailma on muuttunut, ja opettaminen koetaan helposti ylhäältä tulevaksi tiedon jakamiseksi. Vanhojen kirkkojen arkkitehtuurikin korostaa sitä. Saarnatuoli sijoitettiin korkealle. Saarnat olivat pitkiä, joskus lähempänä tuntia kuin nykyisiä 12-15 minuutin rupeamia.

Aktiivipappina toimiessani tykkäsin pitää raamattuluentoja joko rajatusta teemasta tai jostain Raamatun kirjasta. 

Papille Raamattu on työkaluista tärkein. Jokainen saarna eli homilia perustuu lähtökohtaisesti johonkin Raamatun tekstiin. Apuna Raamatun tutkimisessa hänellä on kommentaareja eli eksegeettisiä selitysteoksia, joista selviää kunkin tekstin historiallisia taustoja, kreikan tai heprean sanojen merkityksiä ja muita tärkeitä tai ainakin mielenkiintoisia tietoja.

Monet papit kokevat ristiriitaiseksi tilanteen, jossa hartaasti uskovat seurakuntalaiset tarrautuvat Raamattuun kirjaimellisena totuutena ja hän itse tietää sen sisältävän asioita, jotka eivät ole esimerkiksi historiallisia faktoja. Voiko hän kertoa tietämänsä totuuden ja aiheuttaa hämmennystä? Takavuosina tämä oli monille suurikin ongelma.

Normaalissa saarnassa papin tehtävä ei ole mennä teologisen tutkimuksen kiemuroihin. Mutta hän voi sopivin annoksin kasvattaa seurakuntalaisiaan tasapainoiseen tietoon ja uskoon. Pitkän päälle vain se kantaa. Lähtökohtaisesti emme usko Raamattuun vaan Jumalaan. Raamattu on ainutlaatuinen kokoelma siitä, miten kansan usko Jumalaan on kehittynyt sekä miten uskoa on sovellettu elämään.

Mitä kauemmin olen elänyt, sitä tärkeämmäksi minulle on tullut yrittää katsoa sanojen ja tekstien taakse. Olen yrittänyt ymmärtää ja tulkita enemmän kuin vain siirtää eteenpäin tuttuja sanoja ja lauseita. Matkan varrella olen tehnyt myös ajatuskokeita ja katsonut, onko niillä ollut kestävyyttä vai ei.

Nuorena yritin kuvitella, millainen olisi sekulaari seurakunta, sellainen, jossa usko olisi luontevasti integroitu osa koko elämään, ilman että tarvittaisiin minkäänlaista erityistä uskonnollista fraseologiaa.  Olin lukenut Dietrich Bonnhoeferia ja Paul Tillichiä, ja heidän ajatuksensa jäivät mieleeni hedelmällisinä kysymyksinä. 

Jumala ei tarvitse meidän uskonnollista kieltämme. En tiedä, tarvitseeko lopulta ihminenkään. Ehkä meidän tulisi opetella puhumaan hänestä arkisemmalla tavalla. 

Harmittelen, että Raamattu on niin suuri erimielisyyden lähde kirkossa. Konservatiivisiipi sanoo ammentavansa ajatuksensa Raamatusta, kun taas heidän mukaansa muut ottavat oppia maailmasta eli ”mielistelevät maailmaa”. Minä, joka en koe olevani konservatiivi ja toivon meidän olevan avoin kohtamaan maailman muutos, olen siis mielistelijä.

Minulla ei ole mitään syytä yrittää olla mieliksi kenellekään, ei medialle eikä myöskään kirkolle. Ei konservatiiveille eikä liberaaleille. Heidän jokaisen kanssa jaan joitain yhteisiä ajatuksia ja jokaista kohtaan voin suhtautua myös kriittisesti. Monet konservatiivit ovat koteloituneet perinteeseen ja lopettaneet järkevän harkinnan. Monet liberaalit sortuvat joskus itseriittoiseen viisasteluun. En tunne halua olla minkään tietyn ajattelutavan lipunkantaja tai kiihkeä vastustaja, siitäkään huolimatta, että minulla ovat perustellut ajatukseni ja asenteeni. 

Ehkä eniten vierastan tasapaksua haaleutta. Sitä näkyy sekä kirkossa että kaikkialla työelämässä. 

Haluni kulkea syrjäytettyjen, vähemmistöjen, elämäntaitelijoiden ja muiden kirkon ja eliitin vierastamien ihmisten rinnalla ei johdu tarpeestani olla kenenkään hännystelijä. Se johtuu yksinomaan siitä, minkä Raamattua tutkiessani olen ymmärtänyt Jeesuksen, profeettojen ja apostolien sanomaksi. Raamattu on kirja rakkaudesta, sovinnosta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisyydestä sekä tätä kaikkea puolustavasta Jumalasta. 

Tätä viestikapulaa ovat vieneet eteenpäin kirkon opettajat, marttyyrit, rukoilijat ja omat hengelliset ohjaajani. Olen heille kiitollisuuden velassa. 

Elän maailmassa, jossa on tehty massiivisia tieteellisiä läpimurtoja. Kiitän niistä Jumalaa. Elän aikakautena, jolloin ihmiskunnan edessä on kaikkien aikojen selviämistaistelu. Se opettaa minua rukoilemaan. Ja antamaan oman panokseni.

Kirkko hyvässä sekä myös pahassa

Mielestäni kirkot ovat vuosisatojen saatossa tehneet radikaalista ja jopa anarkistisesta Jeesus-liikkeestä kesyn ja hierarkkisen järjestelmän. Myönnän yleistäväni, mutta usein tuntuu, että dogmit, traditiokerrostumat ja prameus peittävät alleen ihmisen. 

Se on näkynyt kirkon tavassa esiintyä kiivaana vastustajana kaikkea uutta kohtaan, kuluneina esimerkkeinä Galileo Galilein ja Charles Darwinin tieteelliset läpimurrot. Puhumattakaan sosiaalieettisistä kysymyksistä, kuten aikoinaan neekeriorjuus Yhdysvalloissa ja apartheid Etelä-Afrikassa, joissa kirkot olivat laajalti ja pitkään vallitsevan järjestelmän kannalla. 

Samaan kategoriaan ovat kuuluneet ja kuuluvat eronneiden uudelleenvihkiminen, naispappeus ja nyt tasa-arvoinen avioliittolaki. Virallinen kirkko ei ole aina kohdannut inhimillistä elämää sellaisena kuin se on. Sen kulttuuriperimä on ohjannut sitä näkemään enemmän syntiä kuin elämän luovaa kirjoa.

Tietenkin on olemassa syntiä. Siksi tarvitsemme armoa ja parannuksen tekemistä. Suurimmat synnit liittyvät tällä hetkellä ihmisten väliseen vallankäyttöön, planeetan tuhoamiseen ja ihmisyhteisöjen väliseen eriarvoisuuteen. Meidän kaikkien on opittava ajattelemaan uudella tavalla ja uudella tasolla, itsestämme, yhteiselämästä ja maailmasta. 

Toivon merkkejäkin on. Esimerkiksi paavi Franciscus katselee elämää enemmän köyhien evankeliumin kuin rikkaan instituution kannalta. On jännittävää nähdä, mihin hän kannattajineen lopulta pystyy vaikuttamaan. 

Kristinusko on toivon liike. Kirkot ovat tehneet paljon hyvää työtä näiden asioiden parissa eri puolilla maailmaa, mutta enemmän voimme tehdä ja paremmin.

Seurakunnissa on paljon sellaista, mitä rakastan, hyviä ihmisiä, upeaa diakoniaa, ihmisten rinnalla kulkemista ilossa ja surussa, inhimillisyyttä, puhetta armosta ja toivosta, rukousta, hiljentymistä, viisasta keskustelua uskonnottomien ja ateistien kanssa, rukousta, Kristus-uskoa. Sekä ennen kaikkea katettu pöytä, ehtoollinen. 

Esittämäni kritiikki koskee yhtä osaa siitä, miten seurakunnissa toimitaan. Ajattelen ennen kaikkea kirkon habitusta ja rakenteellista konservatismia, katseen kääntämistä sivuun siltä, mitä maailmassa tapahtuu. Vaikka se ei ole läheskään kirkon koko kuva, niin sellaiselta kirkko näyttää monien suomalaisten silmissä.  

Ymmärrän, ettei kirkko voi yhdessä hetkessä palata 2000 vuotta taaksepäin. Sen historian jokaisella vaiheella on ollut merkityksensä. Se kasvoi aikana, jolloin maailmankuva oli hierarkkinen, verrattuna nykyiseen kuplivaan ja tasa-arvoiseen menoon. Mutta vaikka kirkon itseymmärryksen ja kulttuurin muutos tuntuu ylivoimaiselta, niin siihen tulee pyrkiä määrätietoisesti. Monet pyrkivätkin, mutta edistys tuppaa olemaan hidasta.

Samalla toivoisin kirkkoon lisää siitä, mitä näen esimerkiksi retriittiliikkeessä, nuorten tapahtumissa, kesäjuhlissa ja joidenkin kaupunkien nuorten aikuisten toiminnassa. 

Miksei kirkko voisi profiloitua profeetallisena innovaattorina, joka tarttuu ensimmäisenä ajankohtaisiin muutoksiin? Alkaa avata ovia vähemmistöille, tunnistaa yhteiskunnan kaikkein heikoimmat, näkee uusimman teknologian mahdollisuudet, on esimerkkinä verkostomaisesta ja ketterästä organisaatiosta, käy älykästä keskustelua talouselämän kanssa. Samalla pitäen häpeämättä kiinni ydinsanomastaan.

Mikä kristinuskon olemuksessa kutsuu siihen, että monet sen päättäjät ovat enemmän jarruttajia kuin vauhdittajia? Syyt eivät ole Jeesuksessa. Varmasti jotain tekemistä on sen kanssa, että kirkosta tuli valtionuskonto 300-luvulla keisari Konstantinuksen aikana, mikä oli dramaattisen merkittävä käännekohta kristikunnan historiassa.

Jumala 

Jumalaa olen pohtinut nuoruudesta alkaen. Joskus kuvittelin tietäväni hänestä paljonkin. Vuosien kuluessa tietäminen on vähentynyt. Nyt ajattelen, että en tiedä Jumalasta mitään. Silti minulla on häntä kohtaan luottamus ja usko. Ajattelen, että Jumalan on hyvä. Ja hyvän puolella.

Usko on paradoksi. Vanhassa testamentissa Jumala kielsi puhuttelemasta itseään nimeltä. Hänellä ei edes ollut nimeä. Heprean sana Jahve ei ole nimi, se on vain Jumalan sana, että ”olen mikä olen”, ”minä olen”. 

Jotain nimeä kuitenkin pyrimme käyttämään, jotta ylipäänsä voisimme puhua hänestä tai edes rukoilla. Jeesus puhui Isästä, monet kristityt Herrasta, islaminuskoiset Allahista, jotkut vain jumaluudesta tai universumista. Vanhoilla kirkkoisillä ja mystikoilla oli kymmeniä eri jumalannimiä. Raamatussakin Jumalaan liittyviä kertakäyttöisiä metaforia tapaisia nimiä ovat tekstit tulvillaan.

Tavallaan olisi hyvä, jos emme käyttäisi Jumalasta tai jumaluudesta kovin vakiintunutta nimeä tai varsinkaan määritelmää. Määritelmät ovat jo lähtökohtaisesti rajaavia, poissulkevia. Mitä tiukempi on rajaus, sitä suuremmalla todennäköisyydellä jotain tärkeää jää katveeseen.

Raamatun profeetat varoittivat rakentamasta alttaria epäjumalille. Silloiset alttarit olivat kivikasoja ja patsaita. Nykyiset epäjumala-alttarit ovat älyllisiä määritelmiä, opillisia tai moraalisia kuvauksia ja rakennelmia. Kiinnitämme uskomme niihin, emme itse Jumalaan, joka on määrittelyjen ulkopuolella.

Martti Luther sanoi, että Jumala on salattu. Se on kaikkein tosimpia teologisia ilmaisuja. Jumalasta puhuessamme olemme mysteerin äärellä. Sanat ovat tyhjiä. Suurin tunteemme on ihmettely. Astumme paradoksien ja vastakohtaisuuksien maailmaan. Jumala on kaukainen ja läheinen, hän on meissä ja meidän ulkopuolellamme. Ja mikä kaikkein paradoksaalisinta (ja tämäkin on uskallettava ajatella): hän on olemassa ja hän ei ole olemassa. Uskon, en tiedä. Uskon, auta epäuskoani. Toivon, vaikka olen epätoivoinen. 

Jotkut hyvistä ystävistäni ovat agnostikkoja tai ateisteja. Ajattelen juuri nyt yhtä heistä. Sanoitamme uskomme tai epäilymme eri tavoin, mutta pohjimmiltamme olemme saman mysteerin äärellä. Me molemmat olemme tehneet valintamme rehellisesti. Toinen ei ole parempi toista. Yritän kuunnella häntä ja arvostan sitä, että hän haluaa kuunnella minua.

Toisiaan lähellä ovat uskonsa nöyrästi kokeva kristitty ja toisaalta nöyrä ateisti, joka ”ei ole saanut uskon lahjaa”. Tätä ilmaisua käytti Georg Henrik von Wright kuvatessaan suhdettaan ystäväänsä arkkipiispa John Vikströmiin.

Minulle usko on luottamusta ja toivoa. Yhteyttä ja suhdetta. Se on antanut minulle paljon, ja sisimpäni kammiossa vaalin sitä. En usko, koska olen pappi. Mutta koska uskon, pappeus antaa minulle poikkeuksellisia tilaisuuksia keskustella uskosta. Samalla se on vastuullinen rooli, joka tuottaa omat paineensa. Kuten kaikki elämänroolit.

Aito usko näkyy arjessa, rakkautena ja hyvinä tekoina. Elämän raadollisuutta se ei poista, mutta toivoa se tuo. Ja toivottavasti käytännön tekoja.

Muutama relevantti blogi

Seuraavassa on muutamia Eetosta ja paatosta -blogeja, joka liippaavat edellä käsittelemiäni aiheita. Olen kirjoittanut vastaavista teemoista vuosien ja vuosikymmenien varrella, mutta pääosin ei-digimuotoon.

Kuitenkin uskon  – Tämä liittyy erityisen kiinteästi edellä olevaan tarinaani.

Kutsumusenergia

Oodi Eikalle, joka oli pultsari ja eli marginaalissa

Voiko piispa tarjota viiniä illallisella?

Juhannus ilman agitaattoria – Johannekselle päivä keskelle marraskuuta

Miksi en eroa kirkosta? Vai pitäisikö?

Olympialaiset – kiehtova uskonnollinen spektaakkeli

Joku uskoo Jumalaan ja joku ei, mutta onko Jumala olemassa?

Uskon Jumalaan. Tekeekö se minusta paremman ihmisen?

Onko tiede uhka uskolle?

Voiko kirkossa harjoittaa kansalaistottelemattomuutta?

Paljonko piispalla voi olla velkaa?

Mitä jos kirkko repeää homoparien vihkimiskiistan takia?

Ristiinnaulitse! oli harhautetun ja disinformoidun torikokouksen huuto.

Minun neljä pääsiäistäni – aina on toivoa ja elämää.

Professori repesi kesken esitelmän. Joskus on välttämätöntä olla epäkorrekti.

Homoliitot ja kirkko. Ikivanha taistelu jatkuu. Kumpi on tärkeämpi, systeemi vai ihminen?

Kuuleeko universumi? Kuuleeko Jumala?

Missä piileksivät profeetat?

Muita Tarinani ja ajatukseni -tekstejä

Mietin, mitä on tullut tehdyksi ja mitä olen ajatellut

Minä teologina ja pappina

Johtaja ja johtamisen kehittäjä

Kirjojani ja muita julkaisuja plus kirjoittajakokemuksiani

Minä puhujana                                      

Laulua henkeen ja vereen